Pääsiäispyhinä eräs koko maassa puhuttanut uutinen tuli Ylivieskasta, missä yli 200-vuotias kirkko paloi maan tasalle. Tämän hetken tiedon mukaan kirkko sytytettiin palamaan tarkoituksella.
Paljonpuhuvaa on se, mitä uutisraportit kirkon raunioilta kertoivat; ylivieskalaisten suru ja murhe olivat aitoja, kun sukupolvien ajan maisemaa hallinnut rakennus yhdessä yössä hävisi. Verkkokeskusteluissa jopa ateisteiksi tunnustautuvat ihmiset olivat pahoillaan siitä, että kaunis ja kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus on tuhoutunut.
Jos kirkon piirissä onkin huolettanut jäsenkato, voisi ajatella, että reaktiot murheelliseen onnettomuuteen kertovat myös jotain positiivista; kirkko ei, ainakaan jos rakennuksista puhutaan, sittenkään ole monelle yhdentekevä asia vaan ainakin jonkinlaisena kotipaikan symbolina ja monien elämän taitekohtien näyttämönä tärkeä paikka.
Onnettomuus herätti paljon keskustelua muun muassa siitä, voitaisiinko vastaavanlaisiin tapauksiin jotenkin varautua ja kirkkojen paloturvallisuutta parantaa. Ylivieskan tapauksessa kiusaa sammutustöille teki esimerkiksi se, että palokunta ei päässyt käyttämään sammutusvedelle tarkoitettuja liittimiä, jotka olivat kiinni kirkon seinässä.
Paloturvallisuus ja sen edistäminen ei ole ollenkaan turha miettimisen kohde Salossakaan; seurakunnalla on peräti 14 vanhaa kirkkoa – ja tätä kautta hallussaan valtava kulttuuriaarre, jonka arvoa on rahassa mahdoton mitata.
