Perniössä puhuttiin tiistaina luontoasiaa.
Ympäristöakatemian seminaarissa paitsi puhuttiin monimuotoisuudesta, myös menttiin itse metsiin ja pellon pientareille.
Jälkimmäiset, pientareet, ovat toisaalta niitä joista jo nyt on pulaa. Seminaarin annista on helppo vetää johtopäätös siitä, että luonnon monimuotoisuus on jo kärsinyt.
Yksi esiin nostettu syy on maatalouden tehostuminen ja tukipolitiikka, joka on houkutellut ottamaan viljelyskäyttöön sellaisiakin alueita, joilla olisi muitakin arvoja.
Olisiko kehityksen suunta käännettävissä tukipolitiikkaa rukkaamalla ja tekemällä entistä houkuttelevammaksi ne luonnonsuojelulliset toimenpiteet, jotka nyt ovat eritysympäristötukien piirissä? Tämän ei pitäisi koskea vain maanviljelijöitä vaan maanomistajia kautta linjan.
Monimuotoisuuden tukemiselle on vankat perusteet. Professori Ilkka Hanskin toteamukseen siitä, että luonto on itseisarvo, ei ole paljon lisättävää. Lisäpontta tulee luvuista; Suomessa uhanalaisia lajeja on yli 2000 ja suuntaus on edelleen heikkenevä. Tilanteen kehnontamiseen yhtään tästä ei kenelläkään ole varaa.
Asenteiden tarkistusta toki voidaan kaivata, jos jossain on vielä vallallaan käsitys että luonto on vain jotain mikä voidaan pistää rahoiksi.
Jos tämä perustelu ei pure, pistetään panokseksi ihmiset. Tiistaina opittiin sekin, että luontoyhteyden katkeaminen altistaa ns.sivilisaatiosairauksille, ja rakentamattomalla metsä- ja peltomaalla asutuksen lähellä on suora yhteys terveyteen.
Kun tästä saadaan kunnolla tutkittua tietoa, sillä luulisi olevan myös painoarvoa kun maankäytöstä ja kaavoituksesta päätetään. Eteläisessäkin Suomessa muutamia alueita lukuun ottamatta on vielä tässä suhteessa pelivaraa.
