Vanha sananparsi totesi, että valtion leipä on pitkä, mutta kapea.
Toisen kapea voi olla toisen paksu, mutta pituuskin on suhteellinen käsite.
Tällä viikolla on keskusteltu poliisin rahoituksesta; aivan tavanomaista ei ole se, että poliisi tiedottaa aloittavansa yt-neuvottelut. Tämän jälkeen hallituksen puolelta kiirehdittiin jo lupailemaan, että poliisien määrä ei ainakaan vähene. Poliisien määrän pitäisi hallituskaudella nousta 7500 henkilötyövuoteen, mutta nyt tästä määrästä uhkaa yt-neuvottelujen myötä hävitä yli 200 henkilötyövuotta.
Sinänsä keskustelu ei yllätä: kun ensi vuoden talousarvioita laaditaan, kuuluu asiaan, että mielestään vähälle jäävät pitävät asiasta ääntä ja luonnollisesti poliittisia irtopisteitäkin joku saattaa nähdä jaossa olevan. Poliisin määräraha on joka tapauksessa pääsääntöisesti noussut viime vuosina.
Rahareikiä riittää joka tapauksessa. Menoja teettävät esimerkiksi kiinteistöt, tietotekniset hankkeet ja muu varsinaisesti kansalaisille näkymätön – ja kansalaisia taas kiinnostaa ja koskettaa ennen muuta se, miten poliisi näkyy arjessa.
Joku voi helliä romanttista ajatusta vanhan ajan kyläkonstaapelista, jollainen oli virassa pienimmässäkin pitäjässä, joka tunsi alueensa ihmiset ja teki töitään kelloon katsomatta. Tämän päivän vastine kyläpoliisille on esimerkiksi isommissa kaupungeissa toimiva lähiöpoliisi. Varsinaisesti kauaa ei ole siitäkään, kun Perniössä oli oma poliisiasema ja siellä töissä useampi poliisi. Arjessa tuttuus puolin ja toisin saattoi olla valtava etu. Ajat ovat muuttuneet nopeasti, mitä poliisitoimintaan kartalla tulee – ja mitä tulee poliisin työhön. Siitä iso osa ei näy ulospäin, mutta eniten tapaa kuohuttaa ja puhuttaa konkreettinen pahanteko: ilkivalta, varkaudet, omavaltaisuus liikenteessä ja niin edelleen.
Se taas on sellaista, jota ei voi torjua tai tutkia kuin pitämällä poliisit liikkeellä myös fyysisesti. Vanhan ajan kyläpoliisiasemiin tuskin on paluuta, mutta nykyaikainen poliisiauto on kulkeva konttori jo sinällään. Kunhan se kulkee.
