Tässä lehdessä muistellaan vielä kerran Perniön Kirkonkylän koulua, aikoinaan keskuskoulunakin tunnettua.
Perkkari kysyi syksyllä muistoja koulusta ja niitä myös sai.
Kysymiseen oli hyvä syy: kohta purettava rakennus yhdistää melkoista joukkoa perniöläisiä. 1950-luvulla uutuuttaan hohtavassa koulussa opintiensä aloittaneiden lapsenlapsetkin ovat saattaneet ehtiä käydä koulua samassa rakennuksessa.
Katsaus muistoihin ja arkistoihin kertoo siitä, miten mahdottomasti peruskoulukin on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut. Seinät ovat voineet pysyä samoina, mutta mullistunut on paljon muuta: opetustekniikka ja -menetelmät, opetussisällötkin ja ehkä muistoista käy ilmi sekin, että ajatus kurista ja komennosta oli joskus toinen.
Tuskin kaikki oli ainakaan aiemmin paremmin, vaikka opettajien puolelta on joskus kritisoitukin sitä, että aikaa perustyöhön ei uudistuksissa aina tahdo jäädä. Tokko ennen pulmiakaan oli vähemmän ja nyt tunnistetaan monta sellaista ongelmaa, jotka joskus kuitattiin liian vähällä.
Rakennus on tehtävänsä tehnyt ja häviää aikanaan maisemasta kauhallinen kerrallaan, mutta muistoissa se elää ja niistä pieni rahtunen on nyt tallessa myös lehden sivuilla.
Nykytekniikka on tässä mielessä palvelus tuleville historiantutkijoille: kuvia ja videoita otetaan enemmän kuin koskaan, myös arjen tilanteista. Vielä vuosituhannen alussa olisi ollut aika erikoista, jos joku olisi kuvannut matematiikantuntia tai maitokauppakäyntiään.
Koulunkin tapaus osoittaa, että arjen historia kuitenkin yhdistää ja sitä myös kernaasti muistellaan. Siksi sitä kannattaa eri-ikäisten tallentaa – mutta puhelin pitää pistää taskuun, jos opettaja tunnilla niin käskee.
