Lauantaina jaettiin ihan aiheesta ansioristejä Tampereella. Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu on toiminut 50 vuotta ja aktiivisia mukana olleita muistettiin vuosijuhlassa ansiomerkein.
Arvonannon sanat kuuluvat tietysti myös heille, jotka tällä kertaa eivät saaneet prenikkaa: pelastuspalvelu on nimensä mukaan vapaaehtoistoimintaa, harrastuskin, mutta ei vain harrastelua. Esimerkiksi tähän lehteen jututetut perniöläiset vapaaehtoiset muistuttavat siitä, että etsintöihin lähtevien koirien kanssa on tehty työtä vuosikausia.
Samanlainen tausta on myös monella heistä, jotka ovat toiminnassa mukana muuten kuin koiran kanssa. Pystymetsästä mukaan ei lähdetä.
Halu jakaa oma harrastuksensa yhteiseksi hyväksi, joka voi jopa pelastaa ihmishenkiä, on tietysti hatunnoston paikka, etenkin kun muistetaan että rahallisesti toiminnasta ei hyödy ja tehtävillä ollaan usein yöunien ja leipätyön kustannuksella. Klassinen esimerkki tällaisesta toiminnasta on VPK. Vapepan hälytystoiminnassa mukana olevien järjestöjen lista on siksi pitkä, että sitä lukeva alkaa helposti miettiä, onko sellaista harrastusta olemassakaan, jota ei voisi jalostaa myös pelastuspalvelun käyttöön.
Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminta on malliesimerkki siitä, miten kolmas sektori parhaimmillaan toimii. Etsintätehtävässä pohjalla on viranomaisen tekemä päätös, viranomainen on vastuussa, mutta raa´an työn tekevät nimenomaan järjestöt, ylimpänä toimintaa pelastuspalvelun toimintaa koordinoiva Punainen risti.
Erittäin tärkeä asia on sekin, että vapaaehtoistoiminnassa ovat mukana nimenomaan paikalliset ihmiset, ja heitä on tasaisesti pitkin maata. Jo hätäkeskusuudistusta laadittaessa syntyi poru siitä, että entistä harvemmassa olevissa hätäkeskuksissa ei välttämättä ole enää ns. hiljaista tietoa maakunnasta. Vapaaehtoisilla pelastajilla tätä tietoa oman pitäjän maantieteestä yleensä on, vaikka viranomainen ei aiemmin olisi paikalla käynytkään.
