Yksi viipale tulevaa maakuntauudistusta liittyy pelastustoimeen. Tulevat hyvinvointialueet ottavat myös sen vastatakseen.
Joku voisi ajatella, että paljoa itse asiassa ei muutu: jo nyt kuin sateenvarjona toimii maakunnallinen aluepelastuslaitos. Sen alla kansalaisten arjen turvallisuudesta vastaavat niin ammattipalokunnat kuin sopimuspalokunnatkin, joiden tutuin muoto lienevät VPK:t.
Niin myös eteläisessä Salossa.
Jo vuoden alun perinteeksi voisi kutsua lehtijuttua, jossa käydään läpi palokunnan vuotta tilastojen valossa: millaiset tehtävät korostuivat, mitkä eivät. Yhtenä tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä siitä, että joskus palo- tai muu turvallisuus ovat kiinni omista, pienistä teoista ja valinnoista. Syyllistää ei ole tarkoitus: vahinkoja sattuu ihan jokaiselle.
Toisaalta on paikallaan tuoda esiin sitä, mitä VPK-toiminta 2000-luvulla on, ja on ollut jo pitkään ennen tätä päivää. Ei puskafarssien esittämää kissojen pelastamista puusta vaan koulutuksen saaneiden ihmisten tekemää työtä onnettomuustilanteissa, joita niitäkin on montaa lajia. Hieman kärjistäen voi todeta, että yhteen päivään saattaa sopia aamuun ensivasteyksikön elvytystehtävä, keskipäivään rakennuspalon sammuttaminen ja iltaan vielä öljyvahingon torjuntatehtävä tai liikenneonnettomuuden uhrien auttamista ja liikenteenohjausta.
Huoli toiminnan jatkosta ei ole ihan katteeton: hälytysosastossa Perniössä on vielä lähtijöitä, Teijollakin palokunnan arvion mukaan tyydyttävästi. Särkisalossa on hiljaisempaa ja oma lukunsa on ensivastehälytysten väheneminen edelleen.
Palokunnan kutsuminen vain harrastukseksi on vähän riskaabelia: mukana ei olla vain omaksi iloksi ja vain silloin, kun huvittaa. Elämäntavastakin voidaan puhua. Monenlaiseen muuhun vapaaehtoistyöhön on edelleen tekijöitä, joten palokunnan saappaisiin luulisi olevan loikkaajia.
Ainakaan toiminnan tärkeyttä ei käy kiistäminen: kun tuli karkaa tai auto lipeää, on ensimmäisenä paikalla paikallinen palokunta.
Jos sitä ei ole, apu tulee paljon kauempaa.
