Mistä se raha kerätään
Alkuviikon puheenaiheena on ollut vanhusten hoito Suomessa. Lääninhallituksen kokoamat raportit ovat olleet paikoin karua luettavaa — vanhusten kohtelu on välillä kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla. Syy ei ueinkaan ole monimutkaisempi kuin hoitohenkilökunnan puute.
Huolenaihe ei ole uusi: pahoja kokemuksia on saatu lukea laitoksista niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella.
Mitä tilanteelle sitten olisi tehtävänä. Tulevaisuus ei näytä tätä päivää helpommalla. Vanhusväestön osuus kasvaa koko maassa. Esimerkiksi Salossa 75 vuotta täyttäneitä on nyt runsaat 5000, vuonna 2020 jo kuusi ja puoli tuhatta. Huoltosuhde kääntyy väistämättä epäedulliseen suuntaan, jos asiaa kirstunvartijan näkökulmasta katsotaan.
Rahastahan on kyse, niin kylmältä kuin se voikin vaikuttaa. Lisää hoidettavia tarkoittaa tarvetta lisähoitajille. Vaikka työvoiman saatavuus ei olisi ongelma, työvoimasta koituvat kustannukset voivat sitä jo jonkun mielestä olla. Viime kädessä palvelua maksaa kunta, jonka verotuloille on muitakin ottajia. Kuntalaisten kukkarolla ei voida käydä loputtomiin ja nostaa veroprosenttia tai suoraan palvelusta maksettavaa hintaa.
Samaan aikaan, kun ikäihmisten laitoshoidon puuttuvia resursseja puidaan, kannetaan toisaalla huolta nuorten ja työikäisten elämäntavoista. Tavoitteena on siirtää terveydenhuollossa painopiste sairaudenhoidosta ennaltaehkäisyyn, siihen että tarvetta lääkärikäynneille ei nykyiseen tapaan olisi. Käytännössä kyse on kansakunnan elämäntaparemontista. Näin myös Salossa.
Vähenisikö laitoshoidon tarve edes elämän loppumetreillä sillä, että kansalaiset eläisivät entistä terveempinä, vaikka pitkään. Sitä on vaikea sanoa. Entä säästyisikö tätä kautta terveydenhuollon puolelta rahkeita ikäihmisten hoitoon. Mahdollisesti, mutta tiukoilla ollaan sielläkin.
Keskusteluun pitäisi tuodas arvio siitä, mikä on hoitajien tarve esimerkiksi 40 tai 50 vuoden päästä. Nyt huolena on tilanne, jossa suuret ikäluokat ovat vanhustenhuollon asiakkaita. 1940-luvun jälkeen syntyvyys on kuitenkin voittopuolisesti laskenut. Tuloillaan on palveluntarvitsijoiden määrään piikki, ei pysyvä nousu.
Ainakin juhlapuheissa väläytellään mieluusti Tanskan mallia, jota Suomessakin mieluusti seurattaisiin; laitoshoidon sijaan tämä tarkoittaisi laajaa avopalveluihin siirtymistä, koti- ja asumispalveluiden tuottamista.
Ikäihmisen elämänlaadun kannalta ajatellen ajatukselle on helppo näyttää vihreää valoa. Muutosta toteutettaessa pitäisi silti pistää laitoshoidossa asiat kuntoon.
Siinä sivussa voitaisiin pukata liikkeelle se kansalaisten yhteinen elämäntaparemontti – yhtä lailla vanhuusvuosien elämänlaadusta siinä on kysymys.
