Tuiki tavallinen tilanne arki-iltana: kioskilta pitäisi kipaista suklaalevy elokuvaa varten tai maitopurkki aamuksi. Monen meistä on helppo käydä pikaisesti kylällä jollain asialla.
Omaishoitajan ei ole; hoidettavaa ei ole ehkä helppo tai nopea ottaa mukaan eikä häntä voi jättää yksin kotiinkaan.
Edelläolevan kertoi haastattelussa perniöläinen omaishoitaja, jonka haastattelu on tässä lehdessä.
Aihe on ajankohtainen: parhaillaan vietetään valtakunnallista omaishoitajien viikkoa. Tänä vuonna huomio kiinnitetään työikäisiin omaishoitajiin.
Kovin monesti omaishoitaja sanana vienee ajatukset vanhaan pariskuntaan ja tilanteeseen, jossa hoidettavana on oma puoliso.
Koko kuva on laajempi: omaishoitaja voi olla nuorikin ja pitää huolta esimerkiksi vanhemmastaan tai vanhemmistaan, appivanhemmistaan – tai omasta lapsestaan. Kun työikäinen tekee yhden työpäivän työpaikallaan ja tämän päälle jatkaa toista pestiä kotonaan, tilanne on kiistatta kuormittava ja kaiken lisäksi pitkäkestoinen. Jaksamisen keinoja tarvitaan; vertaistukea, vapaita, ammattimaisia tukipalveluja sekä ennen muuta ylätason linjauksia kuten lainsäädäntöä ja resursseja, joilla omaishoitajan jaksamista ja osaamista tuetaan.
Työikäisten omaishoitajien kohdalla kyseessä on myös työnantajan asia. Työnantajan puolelta tarvitaan väistämättä myös joustoja ja erilaisia käytäntöjä omaishoidon ja varsinaisen leipätyön yhteensovittamiseksi. Ehkä omaishoitajaystävälliseksi työpaikaksi profiloituminen voisi olla yritykselle tai yhteisölle varsinainen vetovoimatekijä.
Kyseessä ei ole marginaalinen asia. Omaishoitajaliiton mukaan yli 700 000 suomalaista hoitaa iäkästä, sairasta tai vammautunutta läheistään päivätyön ohessa.
Sama kääntäen tarkoittaa sitä, että asia koskee yli kymmentä prosenttia suomalaisista.