Salon taidemuseo Veturitalli on viime aikoina saanut jopa valtakunnallista julkisuutta. Veturitallissa aukesi vastikään Herb Rittsin valokuvia esittelevä näyttely, joka näkyy kiinnostaneen tiedotusvälineitä laajasti. Näyttely nähdään ensi kertaa Suomessa.
Taidemuseossa valokuvia ei ihastella ensi kertaa; Veturitallin kävijäennätykset teki Nick Brandtin villieläinkuvista koottu näyttely, viime vuonna esillä oli Elliott Erwittin valokuvia ja kotimaisista tekijöistä voidaan mainita esimerkiksi valokuvaajat Juha Metso, Hannes Heikura sekä salolainen Sami Kilpiö.
Brandtin näyttelyn yleisömäärä, yli 30 000 kävijää pienen kaupungin taidenäyttelyssä, on komea joukko ja tarkoittaa sitä, että paikalle on tultu myös kauempaa – oletettavasti ainakin rantarataa pitkin eli Turun ja Helsingin suunnilta. Varmaa lienee, että Rittsin kuvat kiinnostavat nekin melkoista yleisöjoukkoa.
Veturitalli on noussut joskus poliittisenkin keskustelun aiheeksi; museolla on puolustajansa ja toisaalta on kuultu myös toiminnan tarpeellisuutta kyseenalaistavia puheenvuoroja. Jälkimmäisten luulisi häviävän olemattomiin, kun hyvä kuhina museon näyttelyiden ympärillä jatkuu. Hyvillä ja suosituilla näyttelyillä museo oikeuttaa olemassaolonsa.
Veturitallin päätös panostaa valokuviin on tietyssä mielessä rohkea mutta ilmeisen oikeaan osunut. Esillä olleet valokuvanäyttelyt ovat korkealuokkaista taidetta ja samalla toisaalta näyttelyitä, jotka voivat vetää museoon myös ihan uusia kävijöitä. Tällöin kynnys tulla katsomaan muutakin varmasti madaltuu.
Omalla tavallaan näyttelyt ovat myös valokuvan kunnianpalautus. Valokuvia otetaan nyt enemmän kuin koskaan, mutta ei aina niin harkiten. Veturitalli näyttää, mitä muuta valokuva voi olla kuin vain vessan peilin edessä otettu hätäinen selfie.
