Totta kai. Keltainen voikukka, kahden pikimustaksi hiiltyneen ja maassa makaavan puunrungon välissä, kuin ihan väärässä paikassa.
Monille pihoille se löytää tiensä ja näemmä myös metsään. Lieneekö alku tullut tuulen mukana vai jonkun kengänpohjassa.
Ennen voikukkahavaintoa Johanna Ruusunen on löytänyt useamman sormenmittaisen männyntaimen ja kumartuu juuri tutkimaan, mikä liekokasvi maasta nousee. Ruusunen on Metsähallituksen luonnonsuojelun erityisasiantuntija ja katsoo ympärilleen eri silmin kuin tavan retkeilijä.
Teijon kansallispuiston alueella Nenustannokan ja Hauenkuonon välillä paloi metsää vuosi sitten, tarkoituksella tosin. Metsähallitus puhuu ennallistamispoltosta: kyse on siitä, että rajattu alue poltetaan hallitusti.
Miltä paikalla siis nyt, lähes päivälleen vuosi palon jälkeen näyttää? Maallikon silmään jos ei lohduttomalta niin karulta vielä.
Johanna Ruusunen katsoo puustoa ensin kriittisesti: puut ovat pääosin pystyssä, mutta niitä kuoli palossa enemmän kuin ehkä oli ajateltu; muutama vielä vihreälatvainen mäntykin saattaa heittää henkensä.
Maassa erottuu neulasten ruskea kerros, mustaa hiiltä, palaneita oksia ja käpyjä – mutta myös uutta. Ne pienet männyntaimet, mustikka ja puolukka, heinäkasveja, piskuinen koivunvesakin yrittää jo kohti taivasta.
Tikka on etsinyt ruokaa monen männyn kaarnan alta ja ehkä löytänytkin. Metsäpalosta hyötyvät ennen muuta hyönteiset ja osaltaan tietysti niitä syövät linnut ja muut eläimet.
Nyt alueella ei tehdä mitään. Retkeilijöiden on syytä tietää, että paloon jääneet männyt lähivuosina alkavat kaatuilla. Pystylahopuista voi puhua jo nyt, maahan ne jäävät lahopuuksi.
Johanna Ruusunen korostaa, että nyt tarkoituksena oli luoda hyvin tasaikäiseen metsän kohtaan kerroksellisuutta.
Koko juttu 23.5. painetussa ja digilehdessä!