Keräilen: muistoja.
Näin kirjoitti yksi ystävistäni ystäväkirjaani. Ajatus on kaunis, ja siihen kiteytyy maailmankatsomukseni mukaisesti ei enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitus. Olemme täällä luomassa muistoja ja kokemassa merkityksellisiä asioita.
Ystäväkirjan täyttäminen on yksi tapa säilyttää muistoja ja pala nykyisyyttä. Muumi-teemaista kirjaa katselen tulevaisuudessa varmasti sekä haikeudella että kiitollisuudella.
Toinen ystäväni täytti kirjaa viikonloppuna. Pohdimme, kuinka lapsena samoihin kysymyksiin vastaaminen oli helppoa ja nopeaa. Suurien unelmien, unohtumattomien kokemusten ja pelkojen eritteleminen ei tuntunut silloin niin syvälliseltä.
Pelkoihin harvempi enää vastaa hämähäkit, sillä lopullisemmat asiat tuntuvat pelottavimmilta. Unelmat eivät liity koulun lomien pidentymiseen vaan ehkä terveyteen, perheeseen tai uraan. Olo tuntuu ainakin vanhalta, kun noita vertailee.
Ystävilläni on ollut hyvin spesifejäkin vastauksia kirjan kysymyksiin. Unohtumaton kokemus oli yhdellä jäniksen yli vahingossa ajaminen, toisen lempimatkakohde on Pori.
Vanhempieni luota löysin 9-vuotiaana omistamani kirjan. 15 vuotta sitten ystäväni lempipuuha oli koulun pihalla pelaaminen ja toinen ystäväni haaveili presidenttiydestä, siskoni lempiruoka puolestaan oli peruna.
Pala historiaa on säilötty niidenkin kansien sisään.
Toinen tapa, jolla nykyisyyttä säilön ovat valokuvat. 31 000 valokuvaa puhelimessani kertovat sekä siitä että yhtäkään sovellusta ei ole enää tilaa ladata, mutta myös siitä, että visuaalisten muistojen kerääminen tuntuu tärkeältä.
Lainamakasiinissa oli viikonloppuna esillä kuvia Perniön kirkonkylästä ennen ja nyt. Valokuvissa huomasi hyvin, kuinka ympäristö on Perniössä muuttunut vuosien kuluessa. Vaikka kyse oli kuvissa rakennetusta ympäristöstä, voi sitä kautta huomata myös muunlaiset muutokset. Sellaisetkin, joiden muuttumista ei ole välttämättä edes muistanut.
Muistoja on myös omalla seinälläni. Tauluteipeillä kiinni on tällä hetkellä 14 kehystettyä valokuvaa. Suurin osa niistä on lapsuusvuosilta. En muista tarkkoja tapahtumia niistä, mutta jotkin yksityiskohdat, tuoksut ja tietyt lempilapaset ovat jääneet mieleeni vuosienkin jälkeen.
Nyt vanhat muistot katselevat seinällä, kun uusia muistoja luodaan. Vuosikymmenten päästä mielessä tänä vuonna ikuistettujen muistojen hetkistä voivat olla samankaltaiset hatarat mielikuvat.
Mutta sitäkään ei pidä ottaa itsestään selvyytenä.
Tällä viikolla vietetään muistiviikkoa. Sen tarkoituksena on lisätä tietoisuutta muistisairauksista ja niiden vaikutusta muistisairaiden ja heidän läheistensä elämiin. Muistiliiton mukaan Suomessa on jo yli 150 000 muistisairautta sairastavaa ihmistä. Uusia ihmisiä sairastuu vuosittain 23 000.
Ajatus on tietysti pelottava: tuttu onkin tuntematonta, eivätkä omat kokemukset enää tunnu omilta. Muistot voivat riippua seinällä, mutta kuvat tuntuvatkin vain kuvilta.
Salossa toimii oma muistiyhdistys, jolla on toimintaa myös Perniössä. Se pyrkii toiminnallaan tarjoamaan aivotreenejä ja muistin tukemista jo ennen mahdollista muistisairauden diagnoosia. Työ on tärkeää, eikä muistin harjoittaminen mene hukkaan, vaikka ei sairautta olisikaan.
Suuri viehätys toimittajan työssä kytkeytyy muistojen säilömiseen. Tarinan kirjoittaminen voi säilyttää merkityksellisen muiston, joka lehtileikkeenä jatkaa kulkuaan sukupolvelta toiselle, vaikka kukaan ei siitä enää olisi kertomassa. Tämän lehden urheilujutussa kerrotaan tästä esimerkki.
