Pyhäinpäivänä moni käy viemässä kynttilän tai kukkia läheisen haudalle. Haudalla käyminen yleistyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ja hautausmaasta on tullut monelle tärkeä paikka surra ja muistella poisnukkuneita läheisiä.
Kirkkomaa on hiljainen ja rauhallinen paikka kulkea. Kynttilöiden valtameri valaisee maisemaa marraskuun pimeässä yössä ja kulkija saa ihailla valojen loistoa. Kynttilöiden määrä kertoo siitä, kuinka tärkeitä vainajat ovat meille, jotka vielä kuljemme tässä maailmassa.
Kynttilän vieminen haudalle ei kuitenkaan ole mikään yksi ainoa ja oikea tapa muistella. Joskus läheisen haudalle on niin pitkä matka, että kynttilän vieminen ei ole mahdollista.
Hautausmailla on kuitenkin usein muualle haudattujen yhteinen muistomerkki, jonne jokainen voi viedä kynttilän. Yhteisten muistolehtojen myötä kaikilla vainajilla ei ole enää omaa hautaa.
Haudalla käyminen on kaunis vanha perinne. Mikään ei kuitenkaan estä sytyttämästä kynttilää, vaikka omassa olohuoneessa, ja katsella samalla vanhoja valokuvia yhteisistä hyvistä hetkistä.
Jokainen meistä suree ja muistelee omalla tavallaan. Pyhäinpäivän lisäksi vuodessa on monta muutakin päivää, jolloin voi käydä haudalla. Kenenkään ei siis tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos ei pääse haudalle pyhäinpäivänä.
Lukuisat kynttilät valaisevat kirkkomaata niin kirkkaasti, että valoa riittää varmasti myös niille haudoille, joilla ei ole pyhäinpäivänä omaa kynttilää tuomassa valoa.
