Suomalainen terveydenhoito otti ison askeleen vuonna 1972. Uusi kansanterveyslaki toi joka kuntaan terveyskeskuksen ja sen päälle sellaisia tämän päivän itsestäänselvyyksiä kuin hammashoidon ja kouluterveydenhoidon, jotka kunta järjestää. Tuolloin luotiin vahva pohja, joka nyt näyttää ohenevan. Terveyskeskuksia eri puolilla maata koettelee lääkäripula; avoinna on jopa kolmesataa perusterveydenhuollon lääkärinvirkaa.
Seuraukset näkyvät arjessa: tässä lehdessä kerrotaan, millaisen työmäärän kanssa lääkärit Perniössä painivat. Uutisia kiirii muualtakin: toisaalla on jouduttu esimerkiksi sulkemaan päivystysvastaanottoja työntekijäpulan vuoksi. Yletön kiire ja venyvät päivät ovat arkea, olipa tapahtumapaikkana pieni terveysasema maalla tai iso yksikkö kaupungissa. Väestön ikääntyminen lisää lääkäripalvelujen kysyntää ja muun kuin varsinaisen kasvokkain tehtävän potilastyön määrä on iso.
Ongelma ei ole se, ettei lääkäreitä ole, vaan se, että he hakeutuvat muualle kuin terveyskeskuksiin. Tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa. Ehkä osasyynä on kaupungistumiskehitys: vaikka terveyskeskus vielä kiinnostaisikin, pieni terveysasema maaseudulla ei. Kaukana ovat kunnanlääkärin ajat ja se, mitä työtä sillä tittelillä tehtiin.
Työn monipuolisuudella ja pitkillä potilassuhteilla on paha perustella, jos ennakkoajatuksena on, että työtä on liiankin kanssa ja palkkakin laahaa perässä yksityispuoleen verrattuna. Paikkoja on paha pitää auki, jos tulijoita ole. Keskeinen kysymys onkin se, millä terveyskeskuksista saadaan työpaikkoina houkuttelevia. Lupaus siitä, että tämän kaupungin asemalla ei tarvitse nääntyä työn ääreen, on hyvä mutta kallis. Hintansa väärti se voi vaikka ollakin. Lääkäripalvelut omalla kylällä lienevät keskeinen asia, kun hyviä arjen asioita listataan. Kaiken takana on tietysti kysymys siitä, että ihmiset olisi saatava hoidettua.
