Skip to main content

Kukaan ei ole kuolematon

Aamulla töihin ajaessani mopo ajoi minua vastaan kaistallani. Se oli ohittamassa traktoria mutkassa, eikä varmasti nähnyt valkoisen pikkuruisen fiiatin kiitävän sitä vastaan. Tilanne hoitui sekä traktorin että minun painaessa jarrua, ja kaksipyöräisen jatkaessa kiitämistä kohti määränpäätään.

Mopoilijan riski oli luultavasti puhdasta varomattomuutta, ja ehkä tapahtuma herätteli häntä ajattelemaan enemmän ennen tulevia ohitustilanteita. Yleensä jotain pitää sattua, ennen kuin ymmärtää tekojensa riskit.

Oli kulkuväline sitten mopo, auto tai skuutti, nuoret ottavat enemmän riskejä kuin vanhemmat kuskit. Kuolemattomuuden tunne vaivaa suurinta osaa ihmisistä tietyssä hetkessä elämää. Nuorten kuolemanriski on liikenteessä kolminkertainen koko väestöön verrattuna. Suurin osa näistä kuolemista tapahtuu henkilöautossa joko kuljettajana tai matkustajana.

Nuorten riskikasauma tarkoittaa onnettomuuden taustalla vaikuttavia riskitekijöitä. Nuorten kohdalla niitä ovat suuret ajonopeudet, liikennesäännöistä piittaamattomuus, ajaminen humalassa ja turvavyön käyttämättömyys.

Nuoret kuskit ovat Liikenneturvan kyselyn mukaan myös alttiimpia kyydissä istuvien kavereiden kommenteille. Ryhmäpaineen vuoksi nuori saattaa ottaa enemmän riskejä ja toimia sen lisäksi vastoin omia periaatteitaan.

Liikenneturvan raportissa muistutetaan, että takapenkillä istuva kaveriporukka voi myös rohkaista ajamaan turvallisesti. Raportin mukaan pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, jos kuskin ajotapa tuntuu turvattomalta.

Ääneen sanominen ei kuitenkaan ole helppoa, jos autossa on muitakin itsensä ja kuskin lisäksi, koska ryhmäpaine toimii jokaiseen suuntaan, ei ainoastaan matkustajilta kuskille. Kuski saattaa itse olla omasta tahdostaan riskinaiheuttaja, jolloin matkustajat kokevat turvattomuutta, mutta eivät uskalla siitä sanoa.

Raportin mukaan riskikäyttäytymisen kyseenalaistaminen kuitenkin kannattaa, sillä se voi kyselyn perusteella vaikuttaa kuskin liikennekäyttäytymiseen.

Ajoin ajokortin vasta alle kaksi vuotta sitten, jolloin 18-vuotissyntymäpäivästäni oli kulunut jo melkein nelisen vuotta. Suurimpana syynä oli se, että pelkäsin liikennettä ja vielä enemmän ajatusta itsestäni liikenteessä.

Lopulta rohkaistuin, koska tiesin, että ilman ajokorttia toimittajan töiden tekeminen on melkeinpä mahdotonta.

–Tässä tärkeintä on muistaa, että ei luota kehenkään muuhun kuin itseensä, autokoulun opettajani kertoi minulle ensimmäisellä ajotunnilla.

Ensimmäiset tunnit kuluivatkin alinopeutta ajaen ja kaikkia päätöksiä 87 kertaa miettien.

Kun mietin sitä versiota itsestäni, joka siirtyi aina vähän reunemmas kaistalla, kun auto tuli vastaan, huomaan suuren eron nykyiseen.

Ajan nykyään varsinkin maaseudulla kovaa ja pelkäämättä. Ajaminen on ihanaa, kunnes joku muu käyttää samaa tietä kanssani. Pelko on muuttunut jonkin tasoiseksi rattiraivoksi. Enää eivät muut liikenteen käyttäjät ahdista, vaan he lähinnä ärsyttävät. Vaikka minä en todellakaan ole ketään heistä parempi kuljettaja.

Vaikka liikenteessä käyttämääni puhetapaan ei vaikuttaisi toisen ihmisen läsnäolo, ajan kuitenkin varovaisemmin, jos hantin paikalla pihisee jonkun toisen henki. Lapsia en edes ottaisi kyytiini, koska vastuu on niin suuri.

Raivo ei omalla kohdallani purkaudu riskeinä, jotka saattaisivat muut tielläliikkujat vaaraan. Sellaisiakin kuskeja tiedän, joiden turhautuminen näyttäytyy kiinni ajamisena, valojen välkyttelynä ja muuna häiritsemisenä.

Olisi tekopyhää oman käyttäytymiseni paljastamisen jälkeen saarnata, että pitää käyttäytyä liikenteessä hyvin. Tärkeintä on se, että yrittää tiedostaa riskit ajaessaan. Kukaan ei ole kuolematon, ja yksikin väärä liike voi koitua kohtaloksi joko kuskille tai matkustajalle.

Auton maksiminopeuden saavuttaminen ei ole kenenkään hengen arvoista.

 

Liinu Nieminen

Kirjoittaja on toimittaja, joka ajoi ajokortin salaa läheisiltään kaupungissa, jossa oli käynyt kerran.

 

Jaa artikkeli: