Teijon kansallispuisto antaa aihetta paikallisuutisiin ja kevyempiin juttuihin pitkin vuotta. Tähänkin lehteen sattuu kaksi puistoa koskevaa aihetta. Ei ihme: kun alueella kirjataan vuodessa yli satatuhatta käyntiä, se väistämättä on seudulla varsinainen vierailukeskittymä ja tämä synnyttää monenlaista tekemistä ja ilmiötä.
Joskus aiheet ovat iloisia ja kepeitä, joskus totisempia kuten tieto siitä, että Teijollakin erävalvojat ovat joutuneet kirjoittamaan sakkolappujakin – joka kävijällä kun ei retkeilyn etiketti ihan ole hallussa.
Oikeastaan kyse ei ole edes elitistiseltä kalskahtavasta etiketistä vaan ikiaikaisista hyvistä tavoista ja luonnossa liikkumisen periaatteista. Pohjaksi voi muistaa vanhan lorun riimit: ” älä parjaa, älä pauhaa, älä riko luonnon rauhaa”. Nämä säkeet kirjaili ilmeisesti Helsingin kaupungilla työskennellyt metsänhoitaja Mikko Pitkäniemi. Ympäristö voi olla eri, mutta opetus pätee kyllä.
Tämän päälle ei tarvitse muistaa kuin muutama muu yksinkertainen asia kuten ”vie mennessäs, tuo tullessas”; roskaa ei saa luontoon jäädä. Nykytekniikka helpottaa lopun muistamista: verkosta löytyy hetkessä ajankohtainen tieto siitä, saako nuotiopaikoilla tehdä tulen ja mitä lupia kalastamiseen keneltäkin vaaditaan ja millä välineillä maastossa saa liikkua.
Kansallispuisto on lähtökohtaisesti loistava palvelu: se tarjoaa monelle helpon tavan päästä luontoon pidemmälle tai lyhyemmälle retkelle. Metsästä, soilta tai rannoilta moni hakee virkistyksensä ja näin on varmasti jatkossakin. Vahinkoja voi sattua ja sattuukin, mutta lähtökohtaisesti on niin, että fiksusti ja turvallisesti toimiminen ei isoa vaivaa vaadi.
