Sukupolvikokemus tarkoittaa samassa paikassa ja ajassa eläneen ihmisryhmän jakamia vaikuttavia kokemuksia. Kokemukset lävistävät tietyn ikäryhmän ja jäävät elämään heidän muistoissaan vahvasti.
Yhteiskuntatieteissä on pitkään pohdittu sitä, saavatko nykysukupolvet kokea samanlaisia yhdistäviä kokemuksia kuin aikaisemmat polvet.
Pirstaloitunut kulttuuri, internetin luomat alakulttuurit ja yhtenäisyyden murtuminen maalaavat kuvaa jakautuneesta ikäpolvesta, joka kokee omissa kuplissaan omia pienemmän ryhmän lävistäviä ”sukupolvikokemuksia”.
Aidoksi yhteiseksi sukupolvikokemukseksi voisi nimetä esimerkiksi Dingo-yhtyeen vaikutuksen suomalaisiin nuoriin 80-luvulla. Jokainen siihen aikaan elänyt muistaa bändin mahtavine hiuksineen. Puhuttiin jopa dingomaniasta.
Nykymusiikista ei ole mahdollista poimia sen kaltaista yhtyettä tai artistia, joka olisi noussut kaikkien tietoisuuteen ja jopa koko kansan läpäisevään suosioon ainakaan pitkäksi aikaa.
Minun sukupolveni ei välttämättä koskaan saa sellaista kokemusta kuin he, jotka elivät nuoruuttaan vuonna 1985.
Tiktokin ote näkyvyyden saavuttamisesta, vaihtuvuuteen perustuva algoritmi ja jatkuvasti muuttuvat trendit eivät mahdollista samalla tavalla yhden yksittäisen musiikintekijän pitkäaikaista pinnalle nousemista ja siellä pysymistä. Jos on tällä viikolla hurjassa suosiossa, ensi viikolla kukaan ei enää muista.
Minunkin sukupolveni saanut nuoruutta värittävän ja yhdessä koettavan kokemuksen vaikka ei musiikin saralta. Koronaviruksen aikaan aloitin opinnot yliopistossa. Purimme ahdistustamme siihen, että vitsailimme sillä, että elämme ikäpolvemme sukupolvikokemusta. Maskit päässä ja yksin kotona uutta myöhemmin koko kansaan vaikuttavaa mielenterveyskriisiä luoden.
Korona toisaalta koettiin hyvin eri tavalla riippuen siitä missä asemassa ja yhteiskuntaluokassa eli. Siksi sitäkään on vaikea nimittää yhteiseksi sukupolvikokemukseksi. Opiskelijat olivat yksin yksiöissään, duunarit töissä varotoimien sanelemana ja ylempi luokka etätöissä Balilla. Sukupolveni jäseniä oli varmasti jokaisessa edellä mainitussa ryhmässä.
Mukavien sukupolvikokemusten jahtaaminen on nykymaailmassa turhaa ja jahdatessa väsyisi koko kroppa.
Pirstaloituneessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa oman alakulttuurin jakamat kokemukset voivat tuntua yhtä merkitykselliseltä kuin Dingo aikanaan.
Ja kyllä me tulemme muistamaan koronan lisäksi myös muita yhteisiä ja jaettuja kokemuksia: ilmastokriisi, sodat ja hyvinvointivaltion lamaantuminen tulevat värittämään meidän aikuisuuttamme. Eivät tosin ehkä ihan sillä tavalla kuin Dingo aikanaan.
Katkeruuteen ei kannata jumittua. Maailma on muuttunut, kuten myös se kuinka yhteisöllisyyttä ja yhteyttä muuhun ikäpolveen koetaan.
Viikoittain vaihtuvat some-trendit jäävät ehkä mielemme sopukoihin ja vanhainkodissa hoemme pakonomaisesti ”ai mun olkapää” ja ”brother eww” -kaltaisia heittoja, jotka ovat mädättäneet aivojamme puhelimen kautta jonain tavallisena torstaipäivänä 2020-luvulla.
Vanhainkodissa robottien meitä hoitaessa taustalla soivat varmasti nuoruutemme kappaleet Cheekiltä, JVG:ltä ja ehkä ironisesti jopa Korelonilta, vaikka kukaan heistä ei ole jättänyt kaikille asukkaille yhteistä muistijälkeä.
Niiden lisäksi vanhainkodissa soivat tietysti myös Dingon Nahkatakkinen tyttö ja Autiotalo, sillä jotkut asiat eivät koskaan kuole. Niiden tahtiin jokainen senkin ajan vanhus osaa laulaa.
-Liinu Nieminen
