Kuluva talvi on säiltään omintakeinen: lounaisessa Suomessa ei talvea ole montaa päivää ollutkaan. Perustellusti voi kantaa huolta siitä, mitä vaikutuksia tällä on luontoon ja viljelyksiin.
Säiden lisäksi on puhuttanut luontosivuilla myös ilmasto: huomioita herätti Luken näkemys siitä, että Suomen metsät ovat hiilinielujen sijaan päästölähde.
Näkemykseen on perusteensa, mutta sitä on myös kritisoitu, etenkin kun paljon metsiä hakkaavassa Ruotsissa on päädytty toiseen tulokseen. Ympäristöministeri Sari Multala (kok) taas herätti ihmetystä tokaisemalla, että maailman ilmastoa ei pelasteta Suomen hakkuut lopettamalla. Ehkä ei, mutta Suomen luonto sillä voidaan pelastaa – eikä lopettamista kai kukaan vaadi, mutta tuntuvaa vähentämistä kyllä. Monimuotoisuusmielessä metsiä hakataan kiistatta liikaa.
Hiilinieluista puhuminen on omiaan sekoittamaan keskustelua: moni luulee, että vanhoista metsistä pitää päästä eroon, koska ne ovat päästölähteitä. Kuulee puhuttavan pilkallisesti pystyyn lahoavista metsistä. Ivallisen kielenkäytön voi jättää omaan arvoonsa; siitä ei pääse yli eikä ympäri, että rauhoitettavia ja ajan kanssa vanhaksi muuttuvia metsiä tarvitaan väistämättä lisää ja niissä on myös lahoavaa puuta. Yksittäinen lahoava puu voi olla päästölähde, mutta se hinta pitää maksaa monimuotoisuudesta. Samalla vanha metsä on yhä hiilivarasto. Metsän helppokulkuisuus tai ”komeus” eivät ole merkki monimuotoisuudesta.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että valtiolla pitää olla mahdollisuuksia maksaa maanomistajille metsän myymisestä suojeluun sen sijaan, että se myytäisiin metsäyhtiölle. Jos tukea esimerkiksi turkistarhaukseen myönnetään, sitä pitää olla myös tähän konkreettisimpaan luonnonsuojelutyöhön.
Loppuviimeksi kysymys voikin olla siitä, koetaanko suojeluun myynti jotenkin vähemmän kunniakkaaksi kuin hakkuut. Toivottavasti ajat ja ajatukset kulkevat siihen suuntaan, että näin ei ole.
