Kaksivuotispäivä lähestyy. Suomesta löytyi ensimmäinen koronavirustapaus tammikuun 29. päivänä vuonna 2020. Sen jälkeen sairaus on leimannut arkea ja juhlaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Tätä kirjoitettaessa maanantaiaamuna odotetaan aluehallintoviraston mahdollisia uusia päätöksiä esimerkiksi yleisölle tarkoitettujen sisätilojen sulkemisesta ja siitä, mitkä ovet niiden myötä menevät kiinni.
Moni muistanee vielä kertakaikkisen äimistyksen ja hädän keväällä 2020, kun jopa maakuntarajoja suljettiin ja ainoat vapaa-ajanmenemiset olivat mökille, metsälenkille tai pikaisille ostoksille. Ehkä toimista järeimmät kuten rajojen sulkeminen olivat ylireagointia uuden edessä, mutta enempi jälkiviisastelu tälläkin kerralla on turhaa. Päätöksiä on tehty kulloinkin parhaan tiedon varassa.
Pandemia ja se, miten siihen suhtaudutaan, on muuttunut. Viime ajat on seurattu omikron-variantin etenemistä; näillä näkymin tämä viruksen muoto ei ole yhtä vakava kuin aiempi delta-muunnos, mutta sitäkin sähäkämpi tarttumaan. Jos ei sairaansijoja tarvita entiseen tapaan, uhkaa moni muu yhteiskunnan toiminto hyytyä ainakin väliaikaisesti, kun tekijät ovat karanteenissa tai sairaana.
Taudin torjuntatoimet iskevät pahasti yhteen sen kanssa, mikä inhimillisesti katsoen olisi tärkeää elämänlaadun kannalta. Moni vapaa-ajanmeno on katkolla: ravintolat sulkevat ovensa alkuillasta, teatterit ja elokuvat ovat tauolla, jonka päättymisestä ei vielä voi sanoa mitään varmaa. Kahvilat, taidenäyttelyt, museot ja kirjastot ovat toistaiseksi joillain alueilla palvelleet ja niissä toiminnan pitäisi voida jatkua; turvallisuudesta lienee kahden vuoden harjoittelun jälkeen mahdollista pitää kiinni.
Ennen muuta huolen pitää olla lapsista; kevätlukukautta on aloiteltu lähiopetuksessa ja tämän soisi jatkuvan. Useammassa toimituksen kuulemassa viestissä on toive yli muiden ollut, että koulunkäynti saisi jatkua. Etäopetus sopii varmasti joillekin, mutta sen kanssa heikommin pärjäävät ovat pulassa.
Arkea kaivataan, vaikka harmaampaakin.
