Teijon kansallispuistosta on vuosien aikana syntynyt lehteen otsikko jos toinenkin: joskus on tehty kevyempää retkijuttua, koronapandemian alkaessa raportoitiin ruuhkista ja tasaisin välein kerrotaan siitäkin, millaisia töitä alueella tehdään.
Niin tälläkin viikolla; Metsähallitus pistää paukkuja Teijolle kahdellakin tapaa. Luontotalon ympäristöä kehitetään, lisäksi Kirjakkalasta poistetaan istutettuja kuusia ja Nenustannokalla valmistellaan alueita ennallistamiseen.
Joku voi kohottaa kulmiaan: lähtökohtaisesti kansallispuistosta ei kaadeta puita eikä luontoon kajota. Juuri Metsähallituksen harkitsemattomat hakkuut aikanaan olivat lähtölaukaus sille, että retkeilyalueesta alettiin vivuta kansallispuistoa.
Nyt suunnitteilla olevat toimet voi ymmärtää: Kirjakkalassa on kyse metsän sijaan lähinnä puisto- tai piha-alueesta, jonka historia halutaan näkyviin. Nenustalla paikataan oman aikansa tehometsätalouden jälkiä. Vuosien päästä nähdään, mihin suuntaan mäntyinen puupelto on poltetulta alalta lähtenyt kehittymään. On hyvä muistaa, että uhattu monimuotoisuus on pitkälti maan alla ja sellaista, jota ihminen ei välttämättä näekään. Suojeltuja alueita ei etelässä ole liikaa ja varsinaista luonnonmetsää Teijolla on varsin vähän.
Kaiken päälle tehdään työtä sen eteen, että retkeilijät ja matkailijat kokisivat olonsa tervetulleeksi. Ehkä alueen suosio koronan alkaessa yllättikin: harvemmin metsässä muuten on tungosta. Kun puistolla on takana yli 30 toimintavuotta ja satojatuhansia käyntejä, tämä näkyy rakenteissa kuten katoksissa ja pitkoksissa. Kevään myllerryksistä kasvaa taas hiukan parempi kansallispuisto, eikä voi kuin toivoa, että sen kävijämäärät pysyisivät korkeina, vaikka muitakin menemisen ja harrastamisen mahdollisuuksia taas kohta aukeaisi. Kansallispuisto on joka kävijän osaltaan jo maksamaa arjen luksusta.