Skip to main content

Ajattelen – siis olen töissä 40-168 h/vko

No, onnistuiko työajatusten karkotus mielestä hiihtolomaviikon ajaksi? Vai tuliko mietittyä ladullakin mitä jäi tekemättä, mitä pitäisi tehdä tai pärjäävätkö ne muut siellä nyt ilman minua?

Työntekoa mitataan useimmiten ajassa ja työaikaa rahassa. Kun kellokorttia vilautetaan työpäivän päätteeksi, palkanmaksu katkeaa. Vaan katkeavatko ajatukset?
Vuosia sitten ensimmäisissä työpaikoissani jätin työasiat työpaikalle, enkä miettinyt iltaisin miten mansikkasato pärjää tai onko maauimalan veteen livahtanut liikaa klooria. Ei tarvinnut, ne eivät olleet minun murheitani. Minulla oli työni, hoidin sen huolellisesti ja lähdin pois. En ollut vastuussa muusta kuin omasta työstäni, en kokonaisuuksista. Ei ollut stressiä.

Joitakin vuosia sitten tein ensimmäisen oman projektini, tuotin valokuvanäyttelyn. Olin vastuussa koko projektista, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein työtä ilman korvausta, mutta suurella intohimolla. Meille opiskelijoille kun palkka maksetaan usein opintopisteinä, se toimi myös minulla yhtenä innoittajana. Tuolloin opettaja ohjeisti, että työpäiväkirjaan (jota pidettiin, jotta voitiin antaa niitä opintopisteitä) kirjataan ylös kaikki projektiin käytetty aika, myös ajattelu. No minähän kirjasin. Voi sitä raukkaa joka joutui arvioimaan yli 20 sivua pitkän työpäiväkirjani ajatuksenjuoksua! Avajaisten lähestyessä päivät venyivät ja yöunet vähenivät. Tunteja olisi tullut joskus parikymmentäkin vuorokaudessa, mutta en kehdannut kirjoittaa niitä ylös.

Sittemmin kun projektit ovat kasvaneet ja vastuuta on tullut lisää, myös ajatustyö ”työajan” ulkopuolella on lisääntynyt entisestään. Aina ei ole ollut palkkana edes opintopisteet vaan pikemminkin univelka. Jossain vaiheessa ajattelin, että se on ”vain tän alan juttu”. Liian helppoa tuoda työt kotiin läppärin sisässä ja tehdä luovaa ajattelutyötä öisin.
Mitä jos vaihtaisi alaa? Alkaisi vaikka käsityöyrittäjäksi. Surruttelisi saumurilla päivät pitkät, eikä tarvitsisi ajatella muuta. Paitsi kankaiden ja nappien tilaukset. Ja tuotteiden myynti. Ja Yrityksen kirjanpito. Mitä jos ei myy tarpeeksi? Ei, ei käsityöyrittäjäksi, huolet voivat tulla kotiin.

Entäpä hoitoala? Potilaiden hoitoa olisi ainakin mahdotonta tuoda kotiin. Kotona toki saattaisi huolettaa hoidettujen potilaiden kunto. Tai ruuhkan takia hoitoa odottavien potilaiden kohtalo. Tai entäpä jos hoidettava ei paranekaan? Resurssipula niin rahassa kuin henkilöstössä painaa aika ajoin päälle, eikä niitäkään voi olla murehtimatta. Ja aina saisi toimia ihottumakonsulttina naapureille ja tutun tutuille. Ei, ei hoitoalalle.

No miten olisi puhelinmyyjä? Soittelisin vähän ihmisille, yrittäisin olla hauska ja luotettava ja saisin myyntiluvut hetkessä nousuun. Ei tarvitsisi kotona murehtia ostajien mielenterveyttä. Mutta mitä jos kukaan ostakaan lehteä? Tavoitteet eivät täyty ja provikat jäävät saamatta. Millä sitä sitten syö? Ja miten suodattaa ne ei-niin-kohteliaiden asiakkaiden haistattelut kun itselläkin on huono päivä? Ei, ei puhelinmyyntiin.

Rehellisesti sanoen, onko olemassa työtä, jota ei milloinkaan toisi ajatuksissaan kotiin? Jos joku keksii stressittömän työn, ota yhteyttä:

annamari.merta@pernionseudunlehti.fi
Jaa artikkeli: