Viime viikon torstaina konkretisoitui se, kuinka tässä työssä mennään nopeasti ääripäästä toiseen.
Torstaina päivällä nauroin juttukeikalla Kukonlaulun tilalla vatsa kippurassa, pyydystin kanoja asukkaiden kanssa ja nautin kylmästä limusta kiskolaisessa peltomaisemassa.
Samanlaisia juttukeikkoja olen kokenut paljon, sillä usein haastateltavien kanssa nauretaan ja kerrotaan myös sellaisia salaisuuksia, jotka eivät koskaan päädy lehteen.
Tuollaisten juttukeikkojen jälkeen tunnen aina suurta kiitollisuutta siitä, että saan tehdä tällaista työtä. Saan höpistä uusien ihmisten kanssa ja oppia heistä lyhyessä ajassa todella paljon. Sen jälkeen saan kirjoittaa oppimani tarinan, ja ehkäpä joku muu oppii sen lukiessaan uutta.
Olin ajamassa Toijasta hymy huulilla kohti Perniötä ja toimitusta, kun Perkkarin toimittaja Nuutti yllättäen soitti. Pelastuslaitokselta oli tullut tiedote suuresta rakennuspalosta, jonka sijaintiin minulla oli lyhin matka.
Tunnelma autossa muuttui täysin. Suljin taustalla pauhanneen musiikin ja hiljensin vauhtia, jotta en vahingossa ajaisi tapahtumapaikan ohi.
Paikan näki jo kaukaa, kun musta savu nousi puiden takaa horisontista. Kylmät väreet kulkivat läpi kroppani. Ensimmäinen ajatus oli se, että nyt on ihan oikeasti tosi kyseessä.
Ja niinhän todella oli, sillä rakennus tuhoutui palossa lopulta täysin. Se oli ollut jonkun koti.
Kun olin paikalla, osa talon katosta oli romahtanut ja liekit nuolivat sen seiniä joka puolelta. Kroppani meni jonkinlaiseen shokkitilaan, eikä edes autonavainten pitäminen kädessä ollut enää helppoa.
Ajattelin talon asukkaita, heidän elämänsä muuttumista ja sitä, miten pienestä kaikki lopulta on kiinni.
Ambulanssi ajoi ohitseni talon pihapiiriin, enkä silloin vielä tiennyt onko palossa koitunut henkilövahinkoja. Niitä ei onneksi tullut.
Itkukin siinä lopulta tuli, kun puhuin Nuutin kanssa puhelimessa ja raportoin tilanteesta, jotta hän sai uutisen kirjoitettua muidenkin tietoisuuteen. Yhteistyö toimi kyyneltenkin läpi, ja siitä kiitos kuuluu Nuutille.
Tuossa hetkessä toimituksen tuki tuntui mittaamattoman tärkeältä. Iloisissa ja mukavissa hetkissä on kiva kertoa toisille kokemuksia ja jakaa ajatuksia koetuista asioista. Torstain surullisessa tilanteessa jakaminen oli vielä tärkeämmässä roolissa.
Tällaiset uutiset kuuluvat tietysti toimituksen arkeen oli sitten kyseessä suuri tai pieni lehti maalla tai kaupungissa. Torstai jää mieleeni varmasti loppuelämäkseni, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun töissä jouduin tuon kaltaiseen tilanteeseen.
Toimittajan työssä tunnetyön merkitys näkyy jo uran alkumetreillä.
Tunnetyö juttukeikalla ilmenee omien tunteiden hallintana. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että negatiivisista tunteista aiheutuneet tunnereaktiot pidetään pinnan alla.
Kirjoittaessa tunnetyö näkyy siinä, että toimittaja pyrkii tekstillään välittämään haluamaansa tunnetta lukijalle. Keskeinen kysymys on se, millä keinoilla tunne välitetään.
Toimittajan työ vaatii tunteella ja sielulla osallistumista, mutta samaan aikaan sitä, että jonkinlainen ammattimainen etäisyys säilyy.
Yhteiskuntatieteissä puhutaan affektiivisesta käänteestä.
Journalismissa tämä käänne merkitsee sitä, että tunteettoman faktanvälittäjän roolista on siirrytty pois. Tunteet ovat läsnä kaikenlaisessa journalismissa, ei ainoastaan sensaatiohakuisessa sellaisessa.
Tunteiden merkityksen tutkiminen ja tiedostaminen ovat journalismin tapauksessa voitu nähdä uhkana objektiivisuudelle, joka on ollut sen keskeinen sääntö vuosikausien ajan.
Niin kauan, kun ihminen on ihminen kaikkine tunteineen, taakkoineen ja ominaisuuksineen, täysi objektiivisuus ei voi toteutua journalismissa tai missään muussakaan.
Tämä työ on täynnä jatkuvia valintoja, joista osa tapahtuu niin syvällä mielen sopukoissa, että niitä ei voi arkipäivässä edes erottaa. Valintoja ei voi tehdä täysin objektiivisesti.
Tunteiden tukahduttaminen objektiivisuuden varjolla ei siis kanna kauas.
Journalistisissa jutuissa tunteiden välittämisen merkitys on siis ymmärretty, mutta pitää myös muistaa, että toimittaja itsekin on tunteellinen olento.
Ihminen ei ole kone. Oli ammatti sitten toimittaja, pääministeri tai kukkakauppias, tunteiden näkyminen kuuluu joskus väistämättä myös työrooliin.
Perkkarin päätoimittaja Aku kiteytti asian hyvin: parempi pieni tirautus kuin kyynisyys.
