Tervepä terve. Toimituksen itäseminaarin viikkoluennot kuunnellaan tässä seuraavaksi.
***
Luentopuolta on takana viime viikolta. Suuret lehtipäivät olivat asiantäyteiset puolitoista päivää, mutta eivät niin täydet, etteikö välissä olisi ehtinyt karata kylille katuja mittailemaan. Tai siis Jyväskylille.
Satunnaisen matkailijan silmään jälkimaku siitäkin kaupungista on paremman puolella; on siistiä, ystävällistä ja arki-iltanakin yllättävän vilkasta. Oikeassa kaupungissa pitää olla joki, linna ja katedraali, mutta sekin tekee hyvää, jos keskusta pitää puristaa esimerkiksi veden ja mäen väliin, kuten Jyväskylässä: ytimestä tulee tiivis. Toinen vaihtoehto on se monesta kirkonkylästä tuttu, missä joka liiketalon edustalla on sadan auton parkkipaikka ja sen seurauksena taloilla välimatkaa niin, että autolla se pitääkin taittaa. Kemiöstä voi aloitella havainnointia. Paljoa oikein vanhaa ei Jyväskylässä silmään satu, mutta onpa Aallot sentään ja jotain muutakin uudempaa jännää. Joku vielä tutkii senkin, miksi tuntuu antoisimmalta olla liikkeellä vieraalla paikkakunnalla keskellä viikkoa ja päivää.
Toisaalta aina tutkittu tieto ei kuitenkaan kelpaa. Vastikään otti silmään otsikko, jonka mukaan tutkijoita uhkaillaan entistä enemmän ja se on vakavampi juttu kuin kansallinen perinne eli yksinäinen jupina Seon nurkkapöydässä.
Tämä mieleen siitä, kun pankkimies Wahlroos jutteli Ylen Ykkösaamussa metsistä. Se nyt ei yllätä, että puusto on hänelle pelkkiä kuutioita, mutta lukeneeksi mielletyn kaverin perustelut hämmensivät: Suomen metsien monimuotoisuuden haastattelun mukaan näkee, kun vaan menee metsään.
Ehkä joskus on niinkin, jos valitsee retkikohteensa oikein, mutta yliolkaisuus on tympeää aina.
Eihän tuossa sinänsä mitään uutta ole, että tiedeyhteisön tutkimat asiat ja huolet kuitataan omilla hehtaareilla tai sieniretkien havainnoilla. Moni muukin uskoo vilpittömästi, että ilmastonmuutos tai luontokato on peruttu, jos omalla pihalla näkyy tiainen tai metri lunta.
Lopulta ei toisaalta ole kuitenkaan kyse kuin tasa-arvosta: vain muutamalle avataan höpinöidensä kertomista varten tv-studion ovi, muut joutuvat sitä varten avaamaan Facebookin ja tekemään senkin itse.
Onneksi on tutkittua tietoa ja onneksi on myös kirjailijat, joilta voi lainata ilmaisuja, jos oma sanavarasto ei riitä.
Viime päivinä on mielessä ollut Tove Janssonin kirja ”Haru, eräs saari”. Haru oli Janssonin kesäpaikka ja kuvaus sen jättämisestä on kaunis. Pariskunta Jansson-Pietilä huomaa eräänä kesänä, että on tultu vanhaksi ja alettu pelätä merta sen sijaan, että se merkitsisi seikkailua. Tavarat pakataan viimeistä kertaa ja tehdään tiliä tuntemuksista: ”Ettei enää koskaan kalastaisi”, kirjoittaa Jansson miettineensä.
Jotain tämänsuuntaista on pyörinyt päässä viime päivinä. Tämä on viimeinen itsenäinen Perkkari ja ensi viikon lehden julkaisee uusi omistaja Keskisuomalainen.
Isot konsernit voivat olla kasvottomia, mutta ihmiset sielläkin touhuavat: ostajan puolella on ollut toistaiseksi erittäin ystävällistä väkeä ja siitä on apunsa, kun noin 32 000 yksityiskohtaa pitäisi muistaa siirtää uusiin käsiin. Uudet tietokoneet ja uudet ohjelmistot ovat ehkä helpoin asia: onhan tässä koneita ja ohjelmia ennemminkin uusittu.
Tällaista journalismin persvakoäijää tietysti oudoksuttavat tiedot tulevista viikottaisista Teams-palavereista. Tässähän selvittiin korona-ajastakin ilman ja lähinnä katsottiin vähän viistoon siitä, miten aikuiset istuvat puhumassa ruudulle.
Nyt jo tuntuu luksukselta se, että tähän asti lähes kaiken on voinut hoitaa huikkaamalla kulman taakse.
Omalla kohdalla voi toki urjeta ura vaikka filosofina. Sitä kun on valvonut kolmenkin viime viikon yöt olemassa epätietoinen ja jännittämässä tulevaa, alkaa olla ajatuksennäköisiä koossa pitkä rivi. Ikean Live love laugh -tarroilla ei ole jakoa tässä kisassa.
Metkaa on tietysti sekin, että tässä iässä saa kirjoittaa elämänsä ensimmäisen työsopimuksen.
Ja taas palataan Janssoniin. Paljon aikaa ja vaivaakin on mennyt viime vuosina kaikkeen pakolliseen, mikä ei suoraan näy lehdessä. Yhtäkkiä on kauhean haikeaa tajuta, että ei tarvitse tehdä omin päin ja käsin ja suit sait sitä tai tätä, mutta pakoonkaan ei pääse. Juuri tällä hetkellä kaipaa sitä, mitä ei totta vie kaivannut tilanteen ollessa päällä.
Haikeaakin pahempaa on sanoa myöhemmin kiitokset esimerkiksi 30 vuotta aivan mahtavasti palvelleelle tietokoneliikkeelle. Kohta nekin masiinat hoitaa joku jossain enkä edes tiedä missä.
Ettei enää koskaan kävisi tietokonehuollossa kesken päivän?
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
