Tervepä terve. Toimituksen itävoileivän viikkopäälliset ladotaan tässä seuraavaksi.
***
Eräällä alalla kannattaa odottaa vilkasta joulusesonkia.
Tässähän nimittäin syntyi vallan viihdyttävä pieni remakka, kun suosittujen Tatu ja Patu -kirjojen tekijät ilmoittivat fiksaavansa kirjojen sisältöä tuleviin painoksiin.
Pihvi vaihtuu kirjoissa pipariin ja muutakin hienosäätöä tehdään.
Totta kai on niin, että närkästymisestä vastasi sittenkin aika pieni, mutta äänekäs sosiaalisen median päivystäjien joukko – mutta niinpä vaan tätä asiaa puitiin alkuviikosta ihan telkkarin ajankohtaisohjelmassa asti.
Yhden huolen tämä poistaa. Jos on oltu kirja-alan tulevaisuudesta huolissaan, niin se kannattaa unohtaa. Ei ole tässä maassa hetkeen keskusteltu kirjoista tuolla tarmolla ja kaiken lisäksi sellaisista kirjoista joita moni kortensa kekoon kantanut ei kuulemma ole lukenut eikä varmasti aio lukeakaan eikä ainakaan enää tai ei ainakaan ostaa omaksi.
En minä kirja-alalle muuten vilkasta ennusta, mutta antikvariaatteihin kyllä. Ovat kohta kyljyspainokset haluttua tavaraa joissain piireissä. Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmassa irvailtiin pahvista tehdylle keinolihalle, mutta näkyypä joitakuita lämmittävän myös paperille painettu porsas.
Sikojahan toisaalta tavataan liikenteestä jo pikkujouluaikaan ja tieliikenteestä muulloinkin.
***
Eipä sillä. Asiasta noussut meteli on tietysti jossain vähäpätöisen ja olemattoman rajamailla. Ei ole ensi kerta, kun kirjailija muuttaa teostaan, mihin hänellä on tietysti kaikki oikeudet.
Eikä ole ensi kerta, kun joku muu muuttaa teosta. Monen ihailema Tuntematon sotilaskin on jotain ihan muuta kuin käsikirjoitus – ja nykypainokset jotain muuta kuin ensimmäiset. Kustantajan sytykekoriin päätyi sivukaupalla tavaraa.
Odotan seuraavaa, viihdyttävää kohua alkavaksi. Aineksethan ovat tässä jo olemassa: kovin monesti meteliin riittää se, kun jossain törmäävät nykyaika ja odotukset siitä, että mikään ei saisi muuttua ja tätä lajia varmasti riittää jatkossakin.
Samalla pitää toivoa, että mitään varttia pidempää sähkökatkoa rankempaa koitosta ei yhteiskunta koe, jos maailman luhistumiseen riittää jo muutaman kuvan vaihtaminen lastenkirjasta.
***
Noin mielenkiinnon vuoksi piti koppaista kirjastosta mukaan kaikki palkinnot ansaitsevan Mauri Kunnaksen ensimmäiset Koiramäki-kirjat, ja katsoa miten niissä tätä kotieläinpuolta käsitellään. Ja käsitelläänhän sitä.
Yli sadan vuoden takaiseen maataloon sijoittuvassa avausosassa ja seuraavissakin ovat näkyvä eläin hevoset. Ne tavataan niin metsätöissä kuin reen ja kärryjenkin edessä ja teksti ja kuvat kertovat, että hevosten työ oli kovaa.
Koiramäessä lampaat keritään, lehmät menevät laihan ruoan vuoksi talvella ummelle ja niin edelleen, mutta joulupöydän palvilihaan päästään ilman kiusallisia välivaiheita.
Se onkin sitten oma asiansa, oliko 1800-luvun muutaman possun pahnueen elämä enemmän sialle passelia kuin nykyisissä suursikaloissa. Pienemmällä ja syrjäisemmällä tilalla saatettiin toki kirjata vain yksi sika, joka röhkii lätissä. Ja kiljuu metsässä.
***
Jos käyvät Koiramäet historian perusoppikirjoiksi varttuneemmillekin, niin yhtä lailla aikuisellekin sopivan viisasta tekstiä löytyy Astrid Lindgrenin kirjoista.
Mutta kerrankin on ollut kansankodin puolella karumpaa. Vaahteramäen Eemelillä oli välillä kova kuri ja muutamalla tilan eläimellä sellainen loppu kuin joskus oli tapana.
Lukijalle ei jää epäselväksi, että Vaahteramäessä vietettiin myös teurastusaikaa. Oli makkaratalkoot ja muutakin, vaikka kaikki ei päätynyt pöytään asti: muistammehan kohdan, jossa Eemeli onnistuu innoissaan kippaamaan veripalttutaikinan isänsä päähän ja seuraava soppa onkin jo aluillaan.
Ja pelko pois herkemmisäkin piireissä: näitä varmaankaan ei muutella.
***
Monenlaista metkaa elokuvaakin kyllä pukkaa. Uutisvirrasta otti silmään tieto, jonka mukaan mainio ohjaaja Virpi Suutarikin kaavailee uutta dokumenttia.
Ilmeisesti sen aiheena kuitenkaan eivät ole karaokebaarin pikkutunnit vaan simpukat, vaikka luvattiinkin että leffassa on raakkuja.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
