Tervepä terve. Toimituksen itäarkiston viikkokiemurat tulkitaan tässä seuraavaksi.
***
Tasan eivät käy tarjoomukset. Aika lyhyen ajan sisään on nimittäin julkaistu mallikelpoisia kotimaisia muusikkoelämäkertoja.
Musiikki-, luku- ja lähihistoriaihminen tervehtii tätä kehitystä ilolla. Toki on paikallaan, että uraa kirjan päähenkilöllä on takana vuosilla ja taiteellisesti arvioituna riittävästi ja aina paranee, jos tekijän maallinen vaellus on ehtinyt päättyä ennen kirjan kirjoittamista. Selatkaapa muutama teos, jossa kolmikymppinen toista paluutaan kaavaileva artisti on päässyt valitsemaan joka pilkun paikan ja ymmärrätte miksi.
Tarjoomuspuolesta mariseminen liittyy siihen, että mitä enemmän voi yrittää nippelitietoa imeä, sitä vähemmän on tarjolla tietovisoja, ainakaan musiikkiaiheisia. Omahyväisen pätemisen paikat käyvät tällä menolla vähiin.
Ei auta kuin lukea hiljaa tuhisten ja riemastua tykönään vaikka siitä, miten yllättävistä paikoista paikalliskytköksiä löytyy. Pianisti ja kapellimestari Olli Ahvenlahden elämäkerrassa mainittiin Särkisalo, vastikään luetussa Irwin Goodmanin elämäkerrassa mennään alueen toiselle kantille.
Irwin Goodman oli taiteilijanimi, väestötietojärjestelmä tunsi vuonna 1991 menehtyneen laulajan Antti Hammarberginä.
Ja kas: kirja kertoo, että Hammarbergin nimi otettiin käyttöön 1700-luvulla ja kirkonkirjojen mukaan sen ensimmäinen käyttäjä oli Kiskon Hongistossa asunut seppä Erik Hammarberg.
Suoraan suomennettuna Hammarbergin nimi kääntyy vasaravuoreksi, kuten loogista ehkä onkin. Sepällä on vasaransa ja kaivoksista puhuttiin joskus vuoriteollisuutena. Kiskon vaakunan hakut ovat vihje siihen suuntaan.
Irwin itse kuokki tosin maata lähinnä vain Seutulan työsiirtolassa, minne hän joutui rattijuopumuksen vuoksi.
Tuomas Marjamäen kirjaa, siinä kuin näitä muitakin viime aikojen laadukkaita elämäkertoja, voi suositella ihan vaan nostalgiamielessäkin, vaikka artisti ei liikaa kiinnostaisikaan.
Hyvin laaditussa elämäkertakirjassa aukeaa aika muutenkin, sen virtaukset ja se, miten kotikutoisesti moni asia hoidettiin ja miten monesta kohtaa viihdealallakin yritettiin vetää välistä.
Irwinin tapauksessa viimeinen naula arkkuun oli se, että isoimman potin keikkatuloista sai Suomen pitäjistä Kiskon sijaan Koskenkorva.
***
Eipä sillä, etteikö paikallisella elektroniikkateollisuudella olisi ollut osuutta vuosien takaisiin musiikkinautintoihin.
Nykyäänhän moni tyytyy kännykän ruokkimaan pihisevään pikkukaiuttimeen, joista ei tässä sen enempää. Joskus ammoin musiikki-ihmisillä oli äänentoistolaitteita, arkikielessä stereot.
Salossa oltiin aika eteviä näiden kanssa: Saloran laitteet eivät olleet huonoja, vaikka tärkeän palikan eli levysoittimen moneen malliin toimittikin saksalainen Dual.
Vielä tärkeämpi osa ovat kaiuttimet ja niitäkin rakennettiin. Kiskoon sijoittuneella Bo-Box-nimisellä yrityksellä oli osuutensa arvostettujen BBX-kaiuttimien valmistuksessa ja Alhaisissa Salon Radiolaatikko Oy valmisti kaiuttimia Saroy-tuotemerkillä. Nyttemmin tehtaasta sairaalan kupeessa ei ole jäljellä muistoakaan.
Tänä päivänä taitavat oikeat stereot olla samanlaista katoavaa kansanperinnettä kuin kirjahyllytkin. Niinpä voidaan todella todeta, että monen talon isoin tila on olo- mutta ei elohuone.
***
Eipä sillä, ettei menestyvä artisti olisi voinut ammoin hyötyä kiskolaisesta teollisuudesta. Riittävästi myyneestä musiikista myönnetään jalometallilla silattu levy ja Kiskon maaperästä todella kaivettiin aikoinaan myös vähän kultaa.
Vielä paremmin ovat kai myyneet ne levyt, jotka jo syntyessään ovat heviä metallia.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi