Tervepä terve. Toimituksen koillisaition viikkoesirippu revitään auki tässä seuraavaksi.
***
On nimittäin niin, että tässä löytää itsestään uusia puolia kuten puoliahkeran teatterikävijän. Jos uudenvuodenaatto lasketaan mukaan, kertyy jo tammi-helmikuulle kolme käyntiä.
Tämän lajin harrastaminen näillä main on helponlaista, jos vapaus mennä muuten järjestyy. Vuoden viimeinen ilta kului Salon teatterissa ja kehut siitä ovat peremmällä. Huomenna tie vie Turun kaupunginteatteriin ja helmikuussa Helsingin. Jo rantaradan mitalle mahtuu paljon tämän sortin osaamista ja korpimaille mielivät voivat jatkaa menoa pääradan varren kohteissa.
Yhtä kaikki on mieleen tullut, että kunnia sille kenelle kunnia kuuluu. Teatterin historia usein on näyttelijöiden ja ohjaajien historiaa, mutta hölmömmällekään ei voi jäädä epäselväksi muun työryhmän merkitys. Salon kaksi teatteria ovat tästä malliesimerkki jo siinä, että verraten pienistä näyttämöistä ja resursseista otetaan irti vähintään kaikki. Katsojana mieleen tulee, että pienissä puitteissa teatterinteko on samalla ongelmanratkaisua ja sitä suurempi on riemu siitä, kun taas on saatu aikaan jotain uutta yleisön iloksi. Salossa jopa niin hyvin, että tekemistä alkaa verrata isompiin ammattiteattereihin, vaikka tietysti eronsa on: isojen talojen lavoilla on jos ja mitä liikkuvaa ja lavan alla töissä varmaan enemmän väkeä kuin Salossa mahtuu katsomoon.
Yhtä kaikki perusasioiden pitää olla kunnossa: Turussa tuli taannoin käytyä farssia katsomassa, ja puitteista huolimatta möngässä on sekin, jos oven päältä ei tipu taulu päähenkilön päähän juuri oikealla sekunnin puolikkaalla.
Viiden tuopin hinnalla voi ostaa joskus muutakin kuten esimerkiksi teatterilipun.
***
Mieli on askaroinut esillepanon parissa muuten. Tunnustettakoon, että meillä on kirjahyllyssä sellainen miestenlehti. Ei artikkelien vuoksi kuten muilla, vaan muistoesineenä: lehti on Ameriikasta ja kesäkuulta 1979 ja saatu synttärilahjaksi, syntymäpäiväni kun on juuri kyseisen lehden ilmestymisen aikaan.
Takavuosina miestenlehtikulttuuri eli ja kotimaistakin tuotantoa oli. Monet ne elokuvat ja muut, joissa on kuvattu jonkun lukevan tällaista julkaisua niin, että lukija kääntää lehden pystyasentoon; näissähän oli keskiaukeamalle poikittain painettuna kuva, jonka katsominen edellytti lehden kääntämistä. Nyt lehdet ovat katoavaa kansanperinnettä eikä keskiaukeamakuvia enää muisteta; käykö kohta kenellekään selväksi, mistä on kyse, jos roolihahmo lavalla tai valkokankaalla kääntää lehden pystyyn.
Toisaalta tosielämä lähestyy elokuvia, missä perinteisesti autoilukohtauksissa on kojetaulusta muka tuleva valonkajo valaissut etupenkkiläisten kasvoja. Liioitellusti tietysti, harvemmassa autossa naamaa valaisevia mittareita on.
Toisaalta meillä on tämä puhelindystopia, missä laite kaivetaan esille heti, kun jotain asiaa joudutaan odottamaan yli kaksi sekuntia: nykyajan taikalyhtyä räpläävät etupenkillä niin kuski kuin matkustajakin – ja se jo valaiseekin naamat kuin elokuvissa konsanaan. Hiphei.
Ja sama loiste tietysti kertoo nykyään siitäkin, jos katsannossa on jotain sellaista, mitä takavuosina ostettiin kioskien ylähyllyiltä.
***
Heip.
