Tervepä terve. Toimituksen koillispellon viikkolyhty kaiverretaan tässä seuraavaksi.
***
Joskus ilahduttaa, kun jossain kiehuu yli. Tässä tapauksesa keittiössä, joskin kuvaannollisesti.
Viime viikolla ikaalislaisen hotellin keittiöpäällikkö purkautui lehdissä asti siitä, miten syyslomalaisten jäljiltä syntyi hävikkiä. Ruokaa lastattiin lautasille aamiaisella lapiokaupalla, mutta mahat vetivät vain osan.
Oikeassahan mies oli, samaa saa havaita esimerkiksi Ruotsin-lauttojen noutopöydissä.
Keskeistä on koukkauksien määrä. Kerran pöytään tuodun sapuskan heitättäminen pois ei ole kaikille kitkerä pala. Mutta pyydäpä samoja ihmisiä ottamaan lautasellinen ruokaa ja viemään se suoraan roskiin, ja jo pidetään hulluna.
Joskushan moite osuu ihan väärään maaliin. Viime viikoloppuna halikkolainen puutarha järjesti lystikkään tempauksen ja kaiversi satoja kurpitsoja lyhdyiksi. Peltoa tultiin katsomaan matkojenkin päästä. Keskustelupalstoilla toki kyseenalaistettiin ruoan tuhlaaminen ja muistutettiin hävikistä, mutta jutut lukemalla olisi selvinnyt, että kyseessä olivat kakkoslaadun tuotteet, joita ei olisi voinut myyntiin laittaa.
Parempi tie kompostiin ilon kautta kuin suoraan, mutta marmatus oli siis turhaa.
Ei sillä, ettei tuota sattuisi joskus omassakin keittiössä, että joku kattilanpohja päätyy roskiin ja aina kyseessä on oma moka.
Muutenhan tässä on tehty noin vuosisadan mittainen kierros. Taisi olla itselleni etuoikeus ehtiä tuntea isoisoäitini, joka oli syntynyt 1904 ja nähnyt ahtaat ajat. Hiukan pakonomaisessa kaiken säästämisessä oli traagistakin sävyä, mutta siitä keittiöstä ei kyllä lentänyt mitään ruokaa roskiin. Ruoka oli itseisarvo ja isoisoäiti oli kaikkien hävikintorjujien äiti jo puoli vuosisataa ennen hävikkisovelluksia.
Tuntuma toki on, että pula-ajan neuvoihin vetoaminen ei ole yhtä katu-uskottavaa kuin johonkin uuteen nojaaminen.
Tähän liittyy se, miten ruokaa käytetään viihteessä. Ehkä isoisoäidillä on osuutta siihen, että ruoalla leikkiminen taiteen tai viihteen nimissä tekee pahaa. Kermakakkuhuumoria on tehty maailman sivu ja takavuosina hihitettiin sille, kun Velipuolikuussa Kari Heiskanen peiteltiin voitaikinakannella, mutta sen aika oli ja meni.
Joskus harkinta pettää paremmissakin piireissä. Hiljan alkoi uusi kausi Sunnuntailounas-sarjasta, joka on erinomainen ollakseen tv-ohjelma. Kun käsikirjoitus on terävä, ei tarvita juuri muuta kuin viisi-kuusi hyvää näyttelijää pöydän ympärille istumaan.
Sitä pahemmin särähtää silmään se, että alkuteksteissä pelleillään ruoan ja juoman kanssa koko rahalla. Outoa eikä yhtään hauskaa, vähän kuin hajuvesi lihapullissa. Mikä sekin on ruoalla leikkimistä.
***
Ei sillä, ettei joku pahoittaisi mieltään niistä kurpitsalyhdyistäkin, pelkona kun on että pyhäinpäivän tietty arvokkuus ja oma perinne unohtuvat. Tuskin sentään. Sitä paitsi vaikutteita tulee joka tapauksessa. Melkein kansallisruoan asemassahan on jo pizza. Ja näin syksyllä siis kur-pizza.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi