Kelluva Karlsson ja Munamäki-juttu lehdessänne 25.2. innoitti minua muistelemaan 1950-luvun Kirjakkalan nappitehtaan vaiheita.
Nappitehtaalla oli useita kymmeniä ihmisiä työssä. Oli työkaluviilareita, nappien ja solkien kokoajia, maalareita, varastolaisia, lämmittäjiä. Oli myös tehtaan konttori, jonka henkilökuntaan kuuluivat tehtaan insinööri, konttorin hoitaja, palkanlaskija sekä keskuksen hoitaja/varastokirjanpitäjä.
Tehdas sijaitsi alajuoksulla ja sai vesivoimansa samasta Hamarinjärven padotusta joesta kuin pajakin.
Kansakoulu oli yläkylässä, maatilan maat oli luovutettu karjalaisten tiloiksi. Koulutovereitani olivat Mirja, Kaija, Ritva, Liisa, Kirsti, Sylva, Kalevi, Markku, Raimo ja moni muu.
Nappitehtaan konttorissa tuli keskuksenhoitajatytön paikka avoimeksi ja minulle tarjottiin sitä. Olinhan jo jatkokoulussa jo, ja sitä pidettiin iltapäivisin. Siispä riemuissani tietysti suostuin, olin 13 vuotta ja viisi kuukautta vanha kun aloitin työt 7.12.1951.
Minulle neuvottiin, että jos työntarkastaja sattuu tulemaan: sano että täytät pian viisitoista, jos ikää kysytään. Olin siis lapsityövoimaa, sain tehdä kuusituntisia päiviä, kunnes täytin viisitoista. Opin työni, oli mielenkiintoista latoa kumikirjaimet pakettien osoitelappujen painamiseen. Nappitehtaan ja pajan varastokirjanpito piti pitää ajan tasalla, työläisten tuntilaput piti päivittäin järjestää tiettyyn järjestykseen ja pientä puhelinkeskusta piti hoitaa.
Konttorissa oli myös lääkekaappi, mistä myytiin tarvitsijoille lääkkeitä. Tehtaitten terveyssisar täydensi lääkekaappia käydessään ja otti samalla potilaita vastaan. Hota- ja Pervitinpulverit olivat ostetuimpia lääkkeitä ja niitä hakivat tarvitsevat lähikylistäkin.
Salon teatteri teki vierailuja Teijolle, näytelmän jälkeen oli 1,5 tuntia tanssia. Teijolla esitettiin myös elokuvia ja siellä oli tanssilava kesäisin.
Vuoden 1959 lokakuussa kotiväkeni muutti Mutaisista Lankkeriin. Talvi oli tulossa ja työmatkani piteni niin paljon, että talven 53-54 jouduin asumaan omin nokkineni Kirjakkalassa. Asunto oli ja on vieläkin Patotalon vintissä, ikkuna osuuskaupalle päin. Hellahuone pysyi lämpimänä niin kauan kun tuli paloi hellassa. Pakkasaamuisin vesiämpäri oli jäässä.
Viikonloput olin kotona Lankkerissa, usein Hamarinjärven jäätietä oikaisten, muuten maantietä Teijon kautta.Hamarinjärveen hukkui kaksi pientä poikaa, lähtivät aikuisten huomaamatta liian ohuille jäille. Se järkytti koko kylää. Toinen traaginen onnettomuus sattui Paja-ahteessa, kun nuori poika kaatui pyörällä töihin tullessaan. Siunaustilaisuudessa Teijon kirkolla koko suuren saattajajoukon silmät olivat kyynelissä.
Keväällä ostin polkupyörän, se maksoi yli kahden kuukauden palkan.
Talvi yksin Kirjakkalassa 15-vuotiaana opetti elämisen ehdot, oli pärjättävä omillaan.Maanantaisin tulin töihin kassissa äidin leipoma ruislimppu ja pullapitko. Muut ruokatavarat ostin viereisestä osuuskaupasta ja keitin itse ruokani.
Tulipalo toi
murheen
Keväällä 1954 jatkui iltaisin syksyllä aloitettu rippikoulu. Juhannuksena päästiin ripille ja oltiin ”aikuisten kirjoissa”. Samana syksynä lähdin Helsinkiin kouluun ja eräänä iltana uutisissa kerrottiin, että Kirjakkalan nappitehdas oli palanut perustuksiaan myöten.
Tunsin suurta surua, jäiväthän niin monet tutut ihmiset työttömäksi, ainakin tilapäisesti. Nappitehdas siirrettiin Teijolle, jatkunee siellä vieläkin.
Kirjakkalassa on sähkömuuntaja muistuttamassa nappitehtaasta ja nappitehtaan perustuksille on entinen tehtaalainen pystyttänyt kesämökkinsä. Lienee 2000 -luvulla tullut muitakin muutoksia.
Vuosina 53-54 tehtiin tietä Merikulman kautta Saloon. Iso lato, ”kahiseva” , purettiin pois risteyksestä ja kyläläiset pääsivät linja-autolla Saloon asti. Se oli edistystä, jos mikä.
Minulle Perniönseudun Lehti on tullut melkein keskeytyksessä vuodesta 1954 lähtien. Ensin äitini tilasi sen minulle, myöhemmin tilasin itse. On ollut mukavaa seurata kasvuinkuntani elämää ja tapahtumia. Olen lehden ansiosta, myös sukulaisten siellä, ollut selvillä Perniön tapahtumista koko elämäni. Nyt olen vuodesta 1990 lähtien asunut Forssassa ja mukavia hetkiä viikottain on ollut Perniönseudun Lehden tulo postilaatikkoon.
Kaarina Liski
JK Olen usein leikitellyt ajatuksella, että lomailisin joskus entisessä ”hellahuoneessani”, nythän se olisi mahdollista. Nyt ei vaan ole toisessa päätyhuoneessa Eetu-pappaa, joka muinoin piti jöötä. ”So so pojat, antakaa flikan olla” Kun rapussa oli joskus oveen koputtelijoita sisälle pyrkimässä. Hihih!
