Särkisalon kaksikielinen saaristopitäjä Varsinais-Suomessa tunnetaan luonnonkauneudestaan, kalkkiesiintymistään ja historiastaan aina keskiajalta asti.
Vähemmän tunnettu on tämä Salon eteläinen osa Suomen ruotsinkielisen runolauluaarteiston eräänä huomattavimpana säilyttäjänä ja luovuttajana. Tämä rikas ja monipuolinen kulttuuriaarre on vuosisatojen aikana ollut kapseloituna Petun saarella lähinnä kolmen poikkeuksellisen musikaalisen ja hyvämusitisen suvun jäsenten ansiosta.
Viimeisistä runonlauluaarteiston laulajista ja luovuttajista vuosina 1909-1910 mainittakoon August Lindström (s.1836), Wilhelmina ”Mina” Uppman (s.1844) ja Matilda ”Tilda” Troberg (s.1860). Heistä huomattavin on ollut Matilda Troberg, joka Petussa ja Helsingissä muistiin kirjoitetuista 170 balladista, runolaulusta ja loitsusta on yksin laulanut toistasataa. Hänestä on kirjailija, filosofian maisteri Ernst Lampén vuonna 1914 Matkalehti-julkaisussa kirjoittanut: ”Matilda Troberg on verrattava Vienan-Karjalan Arhippaan, jonka huulilta niin monta kaunista Kalevalan ja Kantelettaren runoa on lähtenyt. Matilda Troberg on meidän arkipelaagimme nais-Homeros”.
Yhtä hämmästynyt ja haltioitunut oli Petussa jo vuonna 1909 käynyt Åbo Akademin musiikkitieteen ja kansantalouden professori Otto Andersson (s.1879), joka Tukholmassa julkaistussa tutkielmassa kirjoitti Matilda Trobergista muun muassa seuraavaa:
”Tapaamieni Suomen ruotsinkielisten runonlaulajien joukossa Matilda Trobergilla on hallussaan muistiinkirjoittamieni laulujen lukumääräinen ennätys eli toistasataa laulua merkillisine muunnelmineen ja omaperäisine sävelkulkuineen”.
Matilda Troberg kuoli, kuten inkeriläissyntyinen Larin Paraskekin, köyhänä ja unohdettuna. Matilda Trobergin hautaa Särkisalon hautausmaalla ei ole löydetty. Tuttu kohtalo maamme viimeisimmistä runonlauluaarteiston luovuttajista.
Satujen saaren runolauluaarteisto
Käydessään Petussa vuonna 1909 Otto Andersson oli hämmästynyt, että maantieteellisesti ja kielellisesti eristetyssä Petussa oli vuosisadasta toiseen säilynyt ja sukupolvesta toiseen periytynyt osittain tuntematon suomenruotsalaisen kansanrunouden ja –musiikin mitä rikkain aarteisto.
Emme myöskään saa unohtaa kahta nuorta naista, joiden onnistui kiinnittää Otto Anderssonin huomio Petussa laulettuihin muinaisiin balladeihin. Nämä olivat balladitutkimusta yliopistossa opiskellut neiti Thyra Forsström ja opettajaksi opiskellut Saga Grönfors. Forsström oli Olivia ja Karl Forsströmin tytär Förbystä.
Heidän merkittävästä työstään Petussa kerrotaan paljon eri artikkeleissa.
Petun runonlauluaarteen luovuttamisen jälkeen laskeutui 1910-luvulla yllättäen läpäisemätön unohduksen verho kulttuuriaarteen ja sen luovutustapahtumien ylle. Tyytyväiset tiedemiehet olivat poistuneet ”satujen saarelta”, mutta unohtaneet palata Pettuun kertomaan tutkimustensa tuloksista ja merkityksestä.
Perimätiedon
katkos
Näin on ymmärrettävissä, mitä Petussa jo 1960-luvulla oli tapahtunut, kun Särkisalon pitäjän historia- teoksen kirjoittajat Helge Granholm ja Birger Höggblom ilmestyivät Pettuun keräämään tietoja saaren ja sen asukkaiden historiasta ja elämästä.
Petussa oli tapahtunut sukupolvien vaihdos ja runonlaulajat kuolleet. Uusi tieto oli syrjäyttänyt vanhan. Siksi voimme tänä päivänä lukea Petun runoaarteen viimeisistä luovuttajista Särkisalon pitäjän historia-teoksesta ainoastaan seuraavaa:
August Lindström oli vuonna 1881 ansainnut Talousseuran palkinnon heinänviljelijänä. Wilhelmina Uppman oli eläessään tunnettu lääkitsemistaidoistaan. Hän oli toiminut saarella myös pyhäkoulunopettajana.
Matilda Trobergin kerrotaan kertoneen venäläisten saapuneen vuonna 1808 jään yli kulkien Turusta. He olivat pyytäneet Petussa ruokaa, mutta eivät tehneet vahinkoa ja jatkoivat marssiaan Hankoon.
Ilmeisesti oli tapahtunut perimätiedossa täydellinen katkos. Tapahtumaa en ryhdy artikkelissani perustelemaan. Mennyt on mennyttä.
Omistan kirjoitukseni edesmenneelle kotiseutuneuvos Boris Saarmaalle. Häneltä olen saanut tätä aineistoa vuonna 1984.
Ahti Keinonen
