Kaksoiskuntalaisuus on sanana ehkä monelle uusi, mutta varmasti jatkossa tutuksi tuleva. Tässä lehdessä selvitetään sitä, mitä etuja varsinainen kaksoiskuntalaisuus voisi kaupungille tuoda ja toisaalta mitä siltä odottaa jo nyt aikansa kahden paikkakunnan kesken jakava kansalainen.
Monipaikkaisuus on arkea jo nyt; moni jakaa elämänsä esimerkiksi kaupunkiasunnon ja maalla sijaitsevan vapaa-ajanasunnon kesken.
Kaksoiskuntalaisuus vahvistaisi tätä myös paperilla; kyse olisi siitä, että ihminen maksaisi osan veroistaan vapaa-ajankuntaansa ja hänellä olisi siellä myös äänioikeus. Käytännössä ajatus törmää perustuslakiin, joka ei toistaiseksi salli esimerkiksi äänestämistä kahdessa kunnassa.
Erityisesti kaksoiskuntalaisuus kiinnostaa niillä paikkakunnilla, joilla on runsaasti vapaa-ajanasukkaita; veroeuroista käydään omanlaistaan kilpailua. Vapaa-ajanasukkaiden puolella odotuksena taas voi olla, että heiltä kerätty viipale tuloista myös kohdentuu nimenomaan vapaa-ajanasukkaita koskeviin palveluihin. Osin ja onneksi palveluiden käyttö on jo monipaikkaista; vapaa-ajanasukkaat käyttävät julkisista palveluista esimerkiksi kirjastoa, liikuntapalveluja ja terveydenhuoltoa.
Verotuksen jakaminen voisi vielä olla järjestettävissäkin, tosin oletettavasti ankaran poliittisen väännön kautta.
Kysymys äänestämisestä on vaikeampi: ehkä äänioikeus sitouttaisi ihmisiä toiseenkin paikkakuntaan. Oman tutkimuksensa aihe olisi se, koetaanko mökkipaikkakunnan päätöksentekoelämää lainkaan kiinnostavaksi vai katsellaanko paikkakuntaa tässä mielessä aina ulkopuolisen silmin. Osallisuutta voi toki kehittää muutenkin kuin antamalla äänioikeus. Ruohonjuuritason vaikuttamista ovat esimerkiksi kyläyhdistykset.
Työn tekemisen kulttuuri ja tavat joka tapauksessa muuttuvat, samoin asumisen. Miksei sitten jossain vaiheessa perustuslakikin.
