– Ensin siivoan ulkona, sitten sisällä ja teen käsitöitä keskellä päivää, kun on valoissa ja jotain näkeekin, vastaa Ritva Enqvist 
eläkkeelle siirtyjien vakiokysymykseen.
Totta se on, Enqvistin Ritva totuttelee eläkepäiviin, eikä mikään ole Särkisalossa kuten ennen. Tosin hänet voi vielä tavata tutuissa suntion toimissa.
– Olen luvannut tuurata seuraajani vapaita ja lomia seuraavan puolen vuoden ajan.
Niin Enqvist lupasi myös 29 vuotta sitten.
– Kirkkoherra Pukari pyysi töihin ja lupasin tulla vuodeksi. Kai siinä tuli laskuvirhe tai olin niin innoissani, kun löytyi töitä, nauraa Enqvist.
– Esko oli silloin vuoden vanha.
Usein äiti otti Esko-pojan kainaloon ja lähti soittamaan ehtookelloja tai sunnuntaina huomenkelloja. Pian poikia oli kaksi. Pojat odottivat kirkossa tai kesällä istuivat sankarihaudalla, kun äiti soitti kelloja. Sittemmin kellojen soitto automatisoitiin.
Suntio näkee läheltä ihmisten syvimmän surun ja suurimmat ilon hetket, hautajaiset ja häät.
Yksi jakso töistä meni lasten kanssa.
–Olin kolme vuotta päiväkerhon tätinä. Viisitoista lasta kahdessa ryhmässä kolme kertaa viikossa, muistelee Enqvist.
–Siellä oli pieniä isäntiä, jotka ovat nyt suuria isäntiä. Heidän kanssaan on kiva muistella päiväkerhoaikaisia toilailuja.
Joillekin pimeys ja kirkko ovat kammottava pari. Ritva Enqvist ei pimeää pelännyt eikä mitään muutakaan.
Pojat saivat kerran päähänsä pimeässä illassa pelotella suntiota.
–Pojat koputtivat kirkon ovelle ja aina kun menin avaamaan he häipyivät. Huomasin heidän olevan sakastin ikkunan takana ja otin henkarissa olevan vaalean messukasukan ja heiluttelin sitä.
Pojille tuli seuraavaksi tulenpalava kiire pois kirkkomaalta.
Lue lisää Ritva Enqvistin kuulumisia painetusta lehdestä
