Perniön yhtenäiskoulun alakoulussa puhuttiin eilen tärkeästä asiasta, lukutaidosta ja lukuhaluista.
Palkittu suomenopettaja Piia Ukura piti oppilaille lukutunnin, mutta opettajan sanoma ei menisi hukkaan, vaikka katsomossa istuisi joukko vanhempia.
Suomessa on perinteisesti arvostettu koulutusta ja opiskelua; joku voisi puhua sivistyksestäkin.
Aikoinaan syntyneet työväen- ja kansalaisopistot kertovat omaa kieltään siitä, että kansalaisilla on ollut halua kartuttaa tietojaan ja taitojaan myös varsinaisen opintien ulkopolella. Sitä merkillisemmältä tuntuu, että nyt joudutaan kantamaan huolta siitä, opitaanko peruskoulussa kunnolla taidoista perustavanlaatuisinta, lukemista.
Kuten Ukura muistuttaa, lukutaitoa ei ole se, että selviää ostoslistasta. Mekaaninen lukutaito on avain todelliseen lukutaitoon. Jos sitä ei ole, ei tilausta kohta jää kuin selkouutisille. Kaikki muu uhkaa valua kuin vesi hanhen selästä; satiiriset televisio-ohjelmat, kolumnit, mielipidekirjoitukset tarkoitusperineen ja uhattuna on myös kaunokirjallisuuden merkitys. Jos kirjailijan luoman tekstin sävyjä ei käsitetä tai sivuja jakseta lukea yli viittä, menee työ hukkaan.
Lukutaidotonta ihmistä on myös helppo vedättää ja samalla valta keskittyy; aina on joku, jonka lukutaito riittää laajojen kokonaisuuksien hahmottamiseen ja lukutaidon myötä kehittyvä kirjoitustaito on sekin työkalu, kun vaikuttaa halutaan. Esimerkkejä tuskin tarvitsee hakea kaukaa.
Läheskään kaikki asiat yhteiskunnassa eivät ole tiivistettävissä minuutin videoiksi.
Lukemista on perusteltu monesti hyödyllä: miten se kehittää empatia- ja hahmotuskykyä ja kohentaa sanavarastoa ja kykyä sanoittaa asiansa. Voi sitä tietysti perustella myös sillä, että romaanin maailmaan heittäytyminen on parhaimmillaan yksinkertaisesti hauskaa.
Jos ei lukutaitoa ole, uhkaavat myös tarinat jäädä unhoon ja se kuulostaa lohduttomalta.
