Murteilla mongertaen

Murteet ovat hassuja. Enkä nyt tarkoita sitä, että Savon murre voi kuulostaa ulkopuolisen korvaan yhtä aikaa hauskalta, suloiselta ja vekkulilta tai sitä, että maailmankaikkeuden toiseksi hauskin vitsi ilmeisesti on kysyä oululaiselta ”ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia?”
Se maailman hauskin vitsihän on siis sanoa ”minä en ole koskaan Fordia omistanut”, kun S-kaupassa myyjä kysyy ostoksia maksettaessa, että omistaako asiakas S-korttia. Kannattaa kokeilla, varmasti saa kaupassa valtavat naurut, suuret suosionosoitukset ja kenties myymäläpäällikön viran samalla kertaa.
Kun puhun murteiden hassuudesta, viittaan vähän eri asiaan. Nimittäin esimerkiksi omalla kohdallani minä en yleensä havaitse oman murteeni mongerrusta ja uskon, että tähän voi samaistua todella moni muukin. Ei siis minun murteeni, vaan heidän omien murteidensa puuttumattomuuteen.
Jos nyt vähän liioitellen sanoisin, voisin ilmaista niinkin, ettei minulle itse asiassa murretta ole ollenkaan, kun en sitä kykene havaitsemaan. Sillä jos minä en murrettani kuule, onko sitä edes olemassa?
Totta kai tiedän puhuvani jonkin asteisella Pohjois-Pohjanmaan murteella, vaikka se on omien kulkemisieni myötä hälventynyt. Varsinaisia murresanoja puheestani löytyy vähemmän, mutta puheeni poljento ja painotukset kyllä kertovat, että ainakaan Perniöstä en alun perin ole lähtöisin.
Periaatteessa minunkin puheestani voisi tulevaisuudessa aistia perniöläisiä vivahteita, sillä ainakin aikoinaan minulle oli tapana tarttua toiset murteet varsin vahvasti. En ollut varmaan kahtatoista vanhempi, kun vietin urheiluleirillä viikonlopun käytännössä ainoastaan pääkaupunkiseutulaisten kanssa ja se korostus jäi päälle hetkeksi aikaa.
Armeijassa alokasaikana taas muutuin yhtäkkiä hetkeksi turkulaiseksi, kun löysin itseni samasta tuvasta TPS:n kiekkoilijoiden kanssa. Ehkä hieman ironista on, että kun opiskeluaikoina muutin Turkuun ja minusta tuli ainakin paperilla virallisesti turkulainen, ei murteella ollutkaan enää minuun vaikutusta.
Tosin tuolloin huomasin oman tietämättömyyteni Lounais-Suomen murteista, sillä alueelle tyypillinen konditionaalin käyttö imperfektin paikalla oli minulle täysin tuntematon ja alkuun vaikeasti ymmärrettävä ilmiö. Päässäni ei tainnut liikkua yhtään ajatusta, kun paikallinen opiskelukaveri totesi ”kaatusin eilen pyörällä”. Yhtä vähän myös ymmärsin, kun armeijassa yksi eteläpohjalainen kysyi toiselta ”mihinä” joku asia on. Tarkoittaa kuulemma missä.
Vielä suurempi shokki oli, kun parikymppisenä asuin ensimmäistä kertaa omillani ja menin pääkaupunkiseudulla sijaitsevan uimahallin saunaan. Siellä luonnollisesti istui pari vanhaa miestä juttelemassa. Se nyt sinänsä ei ole yllättävää, taitaa tulla vakivarusteena jokaisessa uimahallin saunassa.
Se kuitenkin yllätti, kuinka he puhuivat. Pohjoisempana kasvaessa ja myös savolaisia sukujuuria omaavana olen tottunut siihen, että vanhempien ihmisten puhe on tasoa ”Mittees sitä?” vähän jos kärjistää. Eikä se ollut murteista mitenkään riippuvaista, sillä se oli vaan tapa miten vanhemmat ihmiset puhuvat.
Omaa kuplaansa ei kuitenkaan huomaa, ennen kuin siitä astuu ulos, sillä nämä vanhat kundit keskustelivatkin keskenään vanhalla Stadin slangilla. Sillä versiolla, joka on hävinnyt jo puheista slangin kehittyessä, kuten kaikille kielille ja murteille luonnollisesti tapahtuu.
En olisi yllättynyt, jos saunaseurana olisikin ollut nyt jo edesmenneet Raittisen veljekset. Ken tietää, ehkä olivatkin.
Pääkaupunkiseudun puheen poljento on kuitenkin omille korvilleni helpommin sisäistettävissä, kuin Lounais-Suomessa. Täällä poljento on jostain syystä sellainen, ettei kieleni vain taivu siihen ainakaan tietoisesi. Varsinais-Suomessa kielen soljunta kuulostaa omaan korvaani miltei eestiltä.
Enkä siis sano tätä siksi, että yrittäisin sovittautua joukkoon matkimalla tarkoituksella vaikka Perniön murretta. On toki luonnollista, että puhe muokkaantuu vähän, kun kaikki muut puhuvat tietyllä tavalla, mutta en tietoisesti yritä puhettani muokata tietynlaiseksi.
Ja tämä pätee myös alkuperäiseen murteeseeni. En halua puhua korostettua Oulun murretta, koska se tuntuisi teennäiseltä, enkä oikeastaan osaisi enää matkia edes sitäkään.
Puhun siis siten, miltä tuntuu. Elämässä on liikaa stressattavaa, että uusia stressiaiheita kannattaisi löytää omasta puhetyylistä.