Montako tarinaa mahtuu päällisin puolin tuiki tavalliselle kadunpätkälle varsinaissuomalaiseen kirkonkylään? Ainakin yhtä monta kuin on kadun varrella talojakin, siis kirjan verran.
– Antoisa työ, mutta enää en tällaiseen ala, naurahtaa Seppo Nummi, käsissään tuore teos Laidunpolusta Leskenkujaksi.
Nummi on toimittanut viime viikolla julkaistun, Perniön kotiseutuyhdistyksen kustantaman kirjan.
Nimensä mukaan se kertoo Perniön kirkonkylässä jokivartta seurailevan Leskenkujan historian.
Yli kaksi vuotta vieneessä projektissa paimennettavaa riitti: ajatuksena oli, että jokaisen Leskenkujan talon kanta-asukas tai joku jälkeläisistä kirjoittaisi oman Leskenkuja-muistelonsa. Erityisesti Nummi piti tärkeänä, että sotalesket ja heidän jälkeläisensä saadaan esiin.
Muistot ovat pääosin lämpimiä.
–Se on kuin Edenin puutarha tuo Laitisen piha, kehaisi Leena Savikko kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen kävelyllä Leskenkujalla
Leena ehti asua Leskenkujalla vain pari vuotta, Eero armeijaan lähtöönsä saakka.
Eeron nappulavuosimuistoissa on päällimmäisenä turvallisuuden tunne koko kirkonkylässä.
–Pyöräiltiin pitkin kylää alle kouluikäisenä.
Leskenkuja oli yhteisöllinen asuinpaikka.
–Kauhean paljon oli yhteistä, kaikenlaisia kekkereitä, Vason Einon syntymäpäivänäkin mentiin laulamaan heti puoliltaöin.
Leskenkuja on myös päättyvä katu ilman läpikulkuliikennettä.
–Kaikki kulkijat melkein tunnettiin ja naapureista pidettiin huolta, jatkaa Leena.