Kaksi miestä ja koira kävelevät Hirvilahden kartanon pellolla verkkaista vauhtia.
–Aika paljon rautaromua, huikkaa toinen.
Miehillä kulkee mukana lapio toisessa kädessä ja toisessa on eräänlainen keppi, jonka päässä on pyöreänmallinen osa. Piippailevaa ääntä kuuluu miesten heiluttaessa laitteitaan maankamaran tasolla.
Meneillään on metallinetsintä.
–Tämä laite ilmoittaa metallin syvyyden, ja arvion siitä, onko se esimerkiksi rautaa tai jotain muuta kuten jalometallia, selittää kemiöläinen Sami Lindholm.
Hieman kauempana toinen miehistä, myös kemiöläinen Olavi Kauppinen, pysähtyy ja kaivaa pienen neliönmallisen maapalan ylös.
–Nyt saattaisi olla kolikko, hän toivoo.
Toisin käy, maasta nousee pullonkorkki.
–On ollut hyvät peltotalkoot, kun näin paljon korkkeja maassa, Kauppinen nauraa.
Metallinetsintä on harrastuksena melko tuore. Ensimmäiset metallinpaljastimet kehitettiin 1960-luvulla ja niitä käytettiin esimerkiksi miinaharavoina. Vähitellen etsimiä tuli myös kuluttajille tarjolle. Nykyään Suomesta löytyy metallinetsijöiden oma yhdistys. Suositulla etsijien tai ”piippareiden” Aarremaan alla-foorumilla on noin 4500 jäsentä.
Lindholm löysi harrastuksen kaksi vuotta sitten.
–Sinä aikana olen löytänyt noin 500 kolikkoa, joista kahdeksan hopeakolikoita. Kuparisia sormuksia on löytynyt myös, niitä sanotaan kihtisormuksiksi. Niitä myytiin 1800-luvulla: kultasepät uskottelivat niiden parantavan liudan eri sairauksia, Lindholm selittää.
Kaksikon historiantuntemus on vailla vertaa. Faktat ja tarinat tulevat kuin apteekin hyllyltä.
Lopulta piippailu tuo tulosta. Maasta nousee kuin nouseekin kolikko. Kauppinen nostaa pienen lätyn käsiinsä ja alkaa varovasti puhdistaa sitä. Hän kääntelee sitä hetken, ja antaa sitten tuomionsa.
–Tämä on… 1600-luvun 1/6-öre!
Lindholm kiiruhtaa katsomaan.
–1650-, ehkä 1660-luvulta. Noita painettiin sellainen 33 miljoonaa. Sen arvo on noin 25 senttiä, hän tietää.
Lue koko tarina painetusta lehdestä
