Kaisla-niittolautta puksuttaa Laukanlahden pohjukasta kohti avoimempaa merta. Sen kuljettaja Pekka Salminen esittelee hänelle kovin rakasta aluetta.
– Tämä oli vielä aamulla ihan ummessa lummetta ja ulpukkaa, hän sanoo mökkirantansa läheisyydessä.
– Ja tuo lahden ”henkireikä”, tie merelle oli lähes ummessa. Nyt siinä on jo kunnon väylä.
Väylää laajennettiin vielä entisestään iltapäivän ja seuraavan päivän aikana. Viikonloppuna pidettiin Laukanlahden vuosittaiset niittotalkoot.
Järviruoko ja kaisla kasvattavat Laukanlahtea umpeen kaiken aikaa. Jos ihminen ei tekisi mitään, niin tämäkin merenlahti olisi jo umpeen kasvanut. Rehevöitymistä aiheuttavat ylimääräiset veteen huuhtoutuvat ravinteet. Aluetta suojellaan niittojen lisäksi myös valuma-alueille rakennettujen kosteikkojen avulla.
– Viime talvena ruopattiin tuolta kosteikkoalue, näyttää Pekka Salminen.
Kun lautta ajaa eteenpäin, vastaan tulee pienempiä keruulauttoja parin-kolmen hengen miehistöineen. Keruulauttojen eteen kiinnitetyillä haravoilla kerätään niitetty vesikasvillisuus. Yli ihmisen pituiseksi kasvanut järviruoko ei salli edes katsoa, miten kauaksi vesialue ulottuu.
– Viitisensataa metriä eteenpäin tuonne, niin vastaan tulee pelto, Salminen selvittää.
Ensimmäisen niiton myötä väylä on kasvanut kokoa noin neljä metriä.
– Rajattomasti ei kuitenkaan voida niittää, mataluus tulee sitten vastaan. Syvyys tässä keskellä on jotain 90-120 sentin luokkaa, arvioi Salminen.
Salminen on Laukanlahden rannan vapaa-ajanasukkaita. Hän löysi vaimonsa kanssa paikan kolmisen vuotta sitten.
– Kotoisin olen Helsingistä, mutta Kemiönsaarella asuttiin kymmenisen vuotta. Sitä seurasi takaisin Helsinkiin muutto. Jotenkin sitä vain kaipasi tänne rannikolle takaisin ja paikkaa tuli kytättyä useampi vuosi, Salminen kertoo.
Lue koko juttu torstaina ilmestyneestä lehdestä!
