Tämähän on kuin missä vaan perheessä, jossa on pieniä lapsia. Muovikauha lojuu keittiön lattialla ja keittiöstä kadonnut kierrevatkain on kymmenkuisen Mion kädessä matkalla suuhun kahden hampaan jyrsittäväksi.
–Vatkain on näköjään ihan ykkönen, naurahtaa Mion äiti Susanne Oinonen.
Ollaan Perniön Somerikossa ja aikaa sunnuntaihin on muutama yö.
Susanne Oinoselle sunnuntaissa on omanlaistaan merkitystä: se on hänelle ensimmäinen äitienpäivä, ja toive on klassinen.
–Olen yrittänyt muistutella jo jonkin aikaa, että jos silloin saisi aamupalan sänkyyn, hän virnistää.
–Nyt osaa jo samaistua omaan äitiin ja ymmärtää, miten mielissään hän oli, kun sai aamupalat valmiina. Isän kanssa niitä tehtiin aluksi ja myöhemmin sitten itse, hän muistelee.
Äitinä oleminen ei ole varmastikaan koskaan ollut helppoa. Nykyään vaikeuskerrointa tuo sekin, että enemmän tai vähemmän osuvia näkemyksiä lastenhoidosta ovat nettipalstat ja blogit täynnä.
–Mielipiteitä on palstoilla joka lähtöön, mutta niitä pitää osata suodattaa. Maalaisjärjellä varmasti pärjää. Eihän tämä kuitenkaan rakettitiedettä ole, Oinonen miettii.
Mio on ollut helppo lapsi: nukkunut enemmittä ongelmitta, sairastanut vähän ja syökin nirsoilematta.
Silti alku yllätti siinä, miten kokonaisvaltaista tekemistä pienen lapsen äitinä oleminen on.
–Varmasti ekana yllätti se, miten paljon vauva voi syödä, Oinonen nauraa.
Lapsuuudenkotiin palataan puheessa muutenkin kuin vain äitienpäivämuistoissa.
–Sieltä tulevat ne arvot, joita sitä pyrkii välittämään eteenpäin. Toisen ihmisen kunnioittamisen ja sen, että kotiin saa aina tulla vaikka olisi käynyt mitä. Itse oltiin lapsena pitkiä päiviä ulkona leikkimässä pitkin metsiä ja toivon, että Mio oppii samaan.
Lue lisää painetusta lehdestä
