Erityisiä toiveita Ainilla ei ole. ”Ei yhtikäs mittään. Kaik on hyvin”.
Näin tuumaa satavuotias salolainen Aini kirjassa Satavuotiaiden kädenjälkiä.
Kirjaan on haastateltu koko joukkoa itsenäisen Suomen ikäisiä suomalaisia ja teoksen juuret juontavat Kiskoon: sen kirjoittajista Ulla Numminen asuu Kiskossa ja Pirkko Lahti puolestaan on syntyjään kiskolaisia. Naiset tutustuivat opiskeluaikana.
Numminen on tehnyt elämäntyönsä koulutushallinnossa ja terveydenhuoltoalalla, Lahti taas on mielenterveysalan vaikuttaja.
Kirjan aluksi luodaan katsaus siihen, miten Suomi on sadassa vuodessa muuttunut. Oman huomionsa saavat niin yhteiskunnan muuttuminen kuin arkikin; hevospelien ajasta on tultu eteenpäin aimo askel.
Kirjassa on myös yhteiskunnallinen vinkkeli: millaisen hoidon ja arvostuksen satavuotiaat ansaitsisivat.
–Jos puhutaan siitä, että pitää olla lapsuudenkoti, joka on turvallinen, niin yhtä lailla pitää olla vanhuudenkoti, jossa on pysyvyyttä ja turvallisuutta, Numminen puntaroi.
–Jos kodinhoitaja käy kolme kertaa viisitoista minuuttia vuorokaudessa ja muut ajat ihminen on yksin, niin se on aika vähän. Vanhusten yksinäisyys on iso ongelma.
Haastatellut ovat tehneet pääosin ruumiillista työtä koko ikänsä. Toisaalta erot olivat isoja; siinä, missä sata vuotta sitten tehtaan työläiset asuivat ahtaasti ja toimeentulo oli niukkaa, oli toinen ääripää vauras. Kirjaan haastatellun Britan perheellä oli kotiapulainen, lapset kävivät ruotsinkielistä koulua ja Brita pääsi ylioppilaaksi.
–Katkera ei kukaan haastatelluista ollut. Sotaa ei juuri muisteltu, vaikka se vei monta vuotta, Numminen kertoo.
Kirjan kirjoittajat kertovat kohtaamistaan ihmisistä sekä teoksen syntyprosessista Kiskon kirjastossa keskiviikkona 10.5. klo 18.
