Peura- tai hirvikolari ei katso aikaa tai paikkaa. Jouko Muurinen muistaa eräät juhannustanssit, joille hän sai hälytyksen, Tapio Nurmi taas naurahtaa taannoin saunaillan katkenneen puhelimen kilahdukseen.
Molemmat ovat pitkän linjan metsämiehiä, ja vuosituhannen alusta metsästäminen on heille tarkoittanut muutakin kuin varsinaista jahtia.
Vuonna 2000 suurriistavirka-apua alkoivat antaa metsästäjät; jos alueella sattuu hirvieläinkolari, vastaavat metsästysseurat onnettomuudessa mukana olleen eläimen jäljittämisestä ja lopettamisesta. Kun onnettomuus on sattunut, pirahtaa yhteyshenkilöiden puhelin vaikka kesken valssin tai elokuvan – ja matkaan lähdetään yleensä saman tien.
–Nopeimminhan tilanne on hoidettu silloin, kun onnettomuuspaikka tiedetään ja siitä rekan alla pyörineestä eläimestä on jäljellä vain kuopattava karvakasa, toteaa Tapio Nurmi.
Joskus taas eläin saa osuman, mutta jatkaa metsään. Työtunteja kertyy, jos jäljityksessä on mukana useampi ihminen ja aikaa palaa metsässä vaikka muutamakin tunti.
–Joskus syksypimeillä pitää jättää homma yöksi kesken ja jatkaa aamulla, Jouko Muurinen kertoo.
–Kun saa eläimen kärsimykset lopetettua, se sen palkinnon tästä toiminnasta on oltava, Nurmi miettii.
–Tämä on osa metsästystä.
Eläinkannan muuttuminen näkyy tehtävissä; peurakanta on Varsinais-Suomessa vahva, ja monella keikalla on sattunut nimenomaan peurakolari.
Autoilijan osa on sama kuin ennenkin; jos onnettomuus sattuu, on soitto hätäkeskukseen oikea teko.
–Komennon on tultava poliisin kautta meille, Nurmi tähdentää.
Koko juttu painetussa lehdessä
