Taksi kaartaa vaalean talon pihaan Särkisalon Seppämäentiellä kaksi kertaa päivässä.
Sari Hurme nousee aamuisin kyytiin ja palaa illalla kotiinsa. Äiti Tuula Hurme saattaa tyttärensä aamulla autolle ja toivottaa taas iltapäivällä tervetulleeksi takaisin kotiin. Päivän Sari on ollut Perniössä toimintakeskuksessa töissä.
Parhaillaan vietetään valtakunnallista omaishoitajien viikkoa. Tuula Hurme on tyttärensä omaishoitaja ja miettii tehtäväänsä jo 45 vuoden kokemuksella. Sarilla on synnynnäisestä epilepsiasta juontuva kehitysvamma.
Omaishoitaja äidistä tuli vuosien mittaan pikkuhiljaa. Perheen pojat muuttivat omilleen, mutta Sarin kohdalla asiat menivät toisin.
–Se ei ollut koskaan vaihtoehto, että olisin häntä antanut mihinkään laitokseen, Tuula Hurme sanoo.
Kiitos Sarin toimintakeskuksessa olevan työpaikan, Tuula Hurme ei kuulu omaishoitajien siihen joukkoon, joka on hoidettavassaan kiinni 24 tuntia vuorokaudessa.
–Päivällä on tämä viisi tuntia omaa aikaa ja se on tärkeää. Silloin pääsen käymään asioilla tai knopaan tässä kotona jotain.
Omaishoitajista ja rahasta puhumisessa on usein tuttu pohjavire: korvaus on niukanpuoleinen, ja samaa sanoo Tuula Hurmekin, joka saa tätä rahaa runsaat parisataa euroa kuussa.
Tuula Hurme rohkaisee muita omaishoitajia kertomaan kokemuksistaan ja arjestaan.
–Puhuminen tuo ainakin minulle voimaa.
Lue koko juttu painetusta lehdestä
