Viime viikolla lämpöasteita oli aamulla kotoa lähtiessä enää kaksi, joten on ehkä turvallista todeta syksyn alkavan.
Ilmassakin tuoksuu jo uudelta vuodenajalta.
Syksy on aina tarkoittanut uusia alkuja. Tänä vuonna uuteen alkuuni liittyy jälleen uusi kouluvuosi, mutta erityisen siitä tekee se, että vuosi on viimeinen laatuaan.
Sen jälkeen täytyy keksiä kaikki uudestaan. Muuttuu identiteetti, päivien kulku ja opiskelija-alennuksellisten junalippujen ostaminen. Silloin voi todellakin puhua uudesta alusta.
Alku tarkoittaa aina myös jonkun asian loppua.
Huomenna on viimeinen työpäiväni Perkkarin kesätoimittajana. Jonkinlainen loppu sekin, vaikka nimeni tulee satunnaisesti näkymään lehden sivuilla jatkossakin.
Arki on rytmittynyt kirjoittamisella, kuvaamisella ja uusien ihmisten kanssa höpisemisellä nyt kolmen kuukauden ajan. Olo on tietenkin haikea, kuten aina muutoksen edessä.
Ikävöintiä helpottaa se, että tämän kesätyörupeaman jälkeen ei tarvitse pakata koko elämäänsä ja lähteä maalta takaisin kaupungin sykkeeseen.
Tampereen Peltolammilla naapurissa kerrostalotyömaa jatkuu, mutta sen katselemisen sijaan saan ihastella uuden kotini ikkunasta peltomaisemaa.
Tampereelta jään kaipaamaan toimivaa julkista liikennettä, ilmaisia liikuntapalveluita ja opiskelijalounasta. Hälinää, kiireen tuntua ja eristäytyneisyyden tunnetta puolestaan en jää muistelemaan lämmöllä.
Ja jos vaakakupeissa ovat vastakkain edellä mainitut plussat ja miinukset, kuppi kellahtaa Perniön voitoksi.
Kesän ensimmäisessä tämän palstan tekstissä listasin kesätavoitteiksi tavata uusia ja vanhoja tuttuja sekä viettää aikaa alueella vapaa-ajallakin. Kumpikin tavoite onnistui.
Nämä kesäkuukaudet ovat olleet tapahtumarikkaita niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin. Seikkailuista muistuttamaan jäi muutama mustelma, vaikkakin muistijäljet ovat vahvempia ja pysyvämpiä.
Jonkinlaista Perniö-nostetta aiheutin myös muualla asuvissa ystävissäni, sillä yhtäkkiä moni olisi halunnut muuttaa tänne peltojen keskelle, käydä ilta-ajelulla etsimässä puimureita ja nauraa naapureiden hassuille jutuille.
Ja se olisikin aika ihanaa, mutta toistaiseksi kukaan ei satojen kilometrien päästä pakannut muuttoautoa ja suunnannut tänne. Nostatustyö siis jatkuu, vaikka kesä loppuu.
Työaikana pyydystin kanoja, itkin tuntemattomien ihmisten lakkiaisissa ja jahtasin jäätelöautoa. Lisäksi tapasin tänäkin kesänä niin paljon lämpimiä ja avoimia ihmisiä, että toimituksessa varmaan ollaan jo kyllästyneitä kuulemaan ”oli niin kivaa”-lausahdusta ovesta sisään astuessani.
Opin kuukausien aikana minkälainen merkitys esimerkiksi lasten yleisurheilukisoilla, kyläyhdistyksillä ja yhteisillä tapahtumilla on alueen elinvoimaisuuden kannalta.
Se lisäksi oli hienoa huomata, minkälainen merkitys myös omilla kirjoituksilla voi olla paikalliseen yhteisöön, epäkohtien esiin nostamiseen ja asioiden näkemiseen uudella tavalla.
Ensi viikolla alkaa gradun tekeminen, ja siinä prosessissa saan pohtia lisää tämän kesän herättämiä ajatuksia. Aiheena on paikallislehden merkitys ympäröivälle yhteisölle. Eli voisi sanoa niin, että tästä alkaa meidän gradumme tekeminen, koska merkittävä rooli kyselyyn vastaamisessa on myös ehkä juuri sinulla, joka tätä tekstiä nyt luet.
Kesästä kiitoksia voisi jakaa jokaiseen ilmansuuntaan.
Toimituksen väki on ollut tukena kaikissa hetkissä, opastanut ja kannustanut. Viime kesän viimeisessä tekstissä kirjoitin, että missään ei ole parempaa paikkaa oppia, ja samaa mieltä olen edelleen. Myös Salkkarin kesätoimittaja Alexandra Limnell ja Salonjokilaakson harjoittelija Anette Ahlqvist ovat tehneet tästä kesästä erityisen. Arvokasta on ollut saada jakaa täsmälleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa työn iloja ja suruja.
Kiitos tietenkin kuuluu myös kaikille niille ihmisille, joita olen päässyt tapaamaan tämän kesän aikana työn merkeissä ja vapaa-ajalla.
Vaikka työsopimus päättyy, kaupassa, kuntosalilla, kadulla tai Käessä voi mielellään edelleen tulla kertomaan kuulumisia.
