Ensimmäisten matkapuhelimien aikaan vitsiniekat tapasivat kännykällä soittaessaan todeta, että et kyllä arvaa, mistä soitan. Tätä seurasi selostus siitä, miten tässä puhellaan kotipihalla, liikennevaloissa tai laiturin nokassa.

Yli kolmessakymmenessä vuodessa missä vaan puhumisesta tuli arkea, liiaksikin. Esimerkiksi joukkoliikennevälineessä puhelimeen kailottaminen, ehkä vielä kaiutinta käyttäen, on yksinkertaisen ajattelematonta ja huonoa käytöstä. Tähän tosin syyllistyy yleensä varttuneempi väki. Harvempi teini puhuu puheluja, tieto kulkee viestien ja esimerkiksi Snapchatin videopätkien kautta.

Nuoren puhelimenkäyttö puhuttaa silti enemmän. Vireillä on laki, joka sallisi koululle nykyistä isomman vallan siinä, miten puhelinta koulupäivän aikana saa käyttää ja missä sitä tulee pitää. Lain hyväksyminen ja sisältö ovat vielä matkojen päässä. Kovalta tuntuu ajatus, että kännykkäkuria on näin järein keinoin tehtävä. Luokassa opettajan sanan pitäisi joka tapauksessa olla viimeinen sana, vaikka se aiheuttaisi purnaustakin.

Välitunnit ja niille väistämättä kuuluva kännykän käyttö ovat asia sinänsä: murheelliselta tuntuu ajatus, jonka mukaan vartin tauolla ei ole tekemistä ilman puhelinta. Ennen ei ollut kaikki paremmin, vaikka kolmekymmentä vuotta sitten aika kului esimerkiksi juttelemalla. Väite siitä, että tosimaailma on muualla kuin ruudulla kuulostaa varmasti lähinnä kalkkeutuneelta. Ruudun takana ovat toisaalta monet kaverit ja yhteydet, joista yläkoululainen ei vuonna 1994 osannut haaveillakaan. Ehkä olisi oikeammin sanoa, että ruudun takana ei ole koko maailma. Sitä muutakin maailmaa kannattaa kurkistaa, mutta halu siihen ei synny lailla eikä pakolla.

Vanhempien esimerkki tuskin puree teini-ikäisiin sekään. Sitä paitsi monen antama esimerkki on se, että puhelin kaivetaan ajankuluksi heti, kun bussin odottamiseen menee aikaa yli puoli minuuttia. Aina voi miettiä, jääkö dopamiinikoukussa jotain ajattelematta tai aistimatta.