Liput vedettiin puolitankoon eilen koko maassa. Syynä on Vantaalla sattunut tragedia: 12-vuotias koululainen ampui kolmea saman koulun oppilasta, joista yksi menehtyi ja kaksi loukkaantui vakavasti.
Tapahtuma on järkyttänyt, suututtanut ja herättänyt kysymyksiä. Lapsia, nuoria ja vanhempia askarruttavat niin tapahtumien kulku kuin ennen muuta sen syyt.
Ylen uutiset kertoivat eilen, että taustalla on koulukiusaamista, jonka uhriksi epäilty tekijä on joutunut.
Tiistain tapahtumien uhrien ja heidän läheistensä elämä on peruuttamattomasti muuttunut – mutta niin myös epäillyn tekijän ja hänen lähipiirinsä.
Monessa kodissa on varmasti kysytty tiistain jälkeen, voisiko sama sattua meidän koulussa. Siihen on mahdoton sanoa mitään täysin varmasti.
Tapahtuma voi järkyttävyydessään kuitenkin vaikuttaa siihen, että todennäköisyys vastaavaan ei ainakaan kasva. Tapahtuman uhria emme saa takaisin, mutta tapahtumat on syytä vastaavan estämiseksi selvittää juurta jaksain: mitä kaikkea on ehtinyt ja päässyt tapahtumaan, jotta paha olo kärjistyy kohtalokkain seurauksin. Viimeistään nyt on otettava vakavasti se, mitä koulukiusaaminen tänä päivänä on – ja alettava puhua siitä kouluväkivaltana.
On helppoa ja luontevaa vaatia lisää resursseja esimerkiksi oppilashuoltoon ja uudenlaisia työkaluja koulukiusaamisen kitkemiseksi. Niitäkin varmasti tarvitaan. Yhteiskunta voi joiltain osin olla päivä päivältä entistä kovapintaisempi ja kilpailuhenkisempi, mutta kaikki sen jäsenet, ikään katsomatta, eivät sitä ole eikä tulekaan olla. On tunnistettava ne ihmiset, jotka tarvitsevat apua ja sitä on heille annettava.
Asia ei ole yksin koulujen tai terveydenhuollon vaan jokaisen, niin aikuisten kuin nuorienkin.
Perniön yhteiskoulussa muistutettiin eilen, että nyt ei tarvita kuin kuulevia korvia ja turvallisia olkapäitä. Ongelma on, jos niiden tärkeys muistetaan vasta, kun jotain kammottavaa on sattunut.
