Perniön kuntoportaat ovat arkiliikunnan paikka. Syksyllä rappuja nousi Pia Jokinen.
Yksi yleisimpiä uudenvuodenlupauksia taitaa olla lupaus uudesta, terveemmästä elämästä. Vähemmän herkkuja ja enemmän liikettä.
Herkuttelu silloin tällöin ei pahaa tee, mutta liikkumattomuus kiistatta tekee. Viime aikoina on puhuttu lasten ja nuorten huonenevasta fyysisestä kunnosta, mutta saman huolen voi ulottaa läpi ikäryhmien.
Kyseessä taitaa olla monen tekijän summa ja pitkän kehityksen kulku. Takavuosien agraariyhteiskunnassa kalorit paloivat töissä, lihasvoimin tehdyissä matkoissa, lasten osalta pihaleikeissä – eivätkä ruokailutottumukset esimerkiksi 50 vuotta sitten olleet läheskään sellaiset kuin tänä päivänä.
Elintason ja aineellisen hyvinvoinnin pikkuhiljaa kasvaessa siitä varmasti tulikin yksi tavoite: että ei tarvitsisi niin hikoilla. Samalla liikunnasta tuli vähän kuin erillinen saarekkeensa, jota varten on käytetty paljonkin yhteisiä varoja: on rakennettu palloilu- ja uimahalleja, kuntoratoja ja -saleja. Liikkua voi omatoimisesti tai ohjatusti. Tarjonta jo Perniön kokoisessa taajamassa on runsasta, isommissa kaupungeissa ylipursuavaa. Toisaalta liike ei vaadi mitään rakennettua: yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että tilanteen salliessa käydään arkinen kauppareissu jalan tai pyörällä tai ei jätetä lapsia koulun ovelle vaan muutaman sadan metrin päähän.
Toisaalta ei voi olla miettimättä, että esimerkin voima on mahdoton: jos vanhemmat välttelevät liikettä arjessa, sama ajatus tarttuu jälkikasvuun väistämättä.
Urheilustahan ei ole kyse, vaan siitä, että jaksaa arjessa ja pysyy terveempänä.
Ehkä joku miettii asiaa kansantaloudenkin näkökulmasta: kalliiksi käy, jos liikkumattomuuden aiheuttamat kulut räjähtävät käsiin. Helpommin liikettä ja liikuntaa perustelee sillä, että se tekee hyvää voinnille, niin kehon kuin mielenkin.
