Suvivirsi on laulettu tai sitten ei, mutta koululaisten kesälomat ovat alkaneet. Koululaisten ajatuksissa ei voisi syksy kauempana olla, mutta toisaalla jo mietitään, miten syyslukukauden ja pidemmänkin ajan pulmat selätetään.
Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, minne menee suomalainen peruskoulu. Oppimistulosten perusteella syytä huoleen on.
Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta ansiokkaan jutun; siinä lähes sata opettajaa kertoi, mistä heidän mielestään kiikastaa. Artikkelin perusteella selvää on, että vanhanaikaiselle, joskus tylsälle ja pitkäkestoiselle työnteolle ei ole vaihtoehtoja: koulun pitäisi opettaa asioita ja sivistää eikä tähän ole tarjolla pikavoittoja. Keskittymiskyvyn puute nousi esiin monessa puheenvuorossa.
Kaikille tasapuolinen ja laadukas koulu on se, millä Suomi on hyvinvointivaltioksi ponnistanut ja mistä se tunnetaan muuallakin – ja nyt otsikoita revitään siitä, että osa peruskoulua yhdeksän vuotta käyneistä oppilaista ei osaa kunnolla lukea. Seurauksena ei voi olla kuin kelkasta putoaminen ja osattomuus. Sangen riipivää on se, miten moni HS:n jututtamista opettajista vaati itselleenkin perusasiaa: työrauhaa.
Asialla on toinen puoli, joka vaatisi sekin tahtoa ja lisäksi selvää rahaa. Osa oppilaista pärjää totta kai edelleen mallikkaasti, tekee työnsä ja oppii, mutta osalla ongelmat ovat sitäkin isompia, ja tuen tarve on kasvanut. Työmaata riittäisi niin koulupsykologeille, kuraattoreille kuin erityisopettajille. Pulmana on se, että tekijöistä on huutava pula. Tuhannen taalan kysymys on se, millä näihin aivan olennaisen tärkeisiin töihin löytyy tekijöitä ja minkälaisen taistelun takana ovat tarvittavat määrärahat.
Huolestua voi siitäkin, miten kinkkiseksi tilanne maaseudulla käy, kun kasvukeskuksissakin puuttuu tekijöitä.
