Eduskuntavaaleissa alkaa loppusuora. Ennakkoäänet on annettu, vielä on jäljellä sunnuntain vaalipäivä.
Huomenna ja lauantaina pitänee ehdokkailla kiirettä ja jännitettävää, siinä määrin tasan ovat kolmen suurimman puolueen kannatusluvut.
Paikallisesti vaalien puute on ollut se, että täysin paikallista ehdokasta ei ole ollut, vaikka Salosta nimiä listoilla onkin. Kotikaupungin ehdokas olisi monelle tärkeä, mutta laajassa Salossa kaupungin yhdellä laidalla asuva kuntalainen voi kokea toisen laidan ehdokkaan jo etäiseksi.
Lohduttautua voi sillä, että kyläasiamieheksi ei kai kansanedustaja voikaan asemoitua, mutta kaupungin tai maakunnan edunvalvojaksi hyvinkin – ja ennen muuta tiettyjen asioiden.
Vaalitenteissä on äänenvoimakkuus noussut ja keskustelu ääripäistynyt. Juopa tai useampia on olemassa. Ilmiselvä lienee jako punavihreän blokin ja porvariblokin välillä, joku toinen tekee eron konservatiivien ja liberaalien välillä. Joku haikailee muutosta, joku pysyvyyttä. Samaa kieltä kertoo sekin, että jo etukäteen moni puolue on varoitellut siitä, keiden kanssa hallitusyhteistyöhön ainakaan ei suostuta.
Mitä keskusteluun tulee, somen matalamieliset töräykset voi jättää huomiotta: pahempi juttu on se, että ehdokkaita on häiritty myös fyysisesti. Välihuutelut kuuluvat asiaan, minkäänlaista kajoamista ei tule hyväksyä.
Omanlaisensa ilmiö on, että viime päivinä on puhuttu taktisesta äänestämisestä. Kyse on siitä, että omalla äänellä pyritään pelaamaan esimerkiksi tietynlaista hallituspohjaa tai äänestämään vastenmieliseksi koettua puoluetta vastaan. Joskus tämä tietää sitä, että oma ääni ei mene mieleisimmälle ehdokkaalle. Tähän keinoon turvautuminen vaatii asiantuntemusta ja onneakin, joten sen käyttöä on syytä harkita toisenkin kerran. Tarkoituksena on lähtöjään äänestää jonkin puolesta, ei jotain vastaan.
Ja käyttää äänensä.
