Olin juttukeikalla itseäni yli 60-vuotta vanhemman henkilön luona. Kuuntelin parin tunnin ajan monia eri tarinoita vuosikymmenten takaa. Sain kuulla ja oppia paljon uutta, millaista elämä on ollut täällä vuosikymmenten saatossa.
Kuulin tarinoita ajasta ilman internetiä, omavaraisista kotitalouksista, maaseudulla vietetyn lapsuuden kesämuistoista ja paljon muusta arvokkaasta. Lähdin monta ajatusta rikkaampana takaisin kotimatkalle.
Keskustelun lomassa kuulin usein toteamuksen, että hänestä on kiva, kun joku kuuntelee. Haastateltavani selitti, että tarinoita olisi kyllä kerrottavana lapsenlapsille saakka, mutta usein aikaa tai oikeaa hetkeä niiden kertomiselle ei tunnu löytyvän.
Tämä teki minut surulliseksi, sillä olin itse saanut keskustelusta paljon irti ja aloin pohtia, mistä jotkut jäävät paitsi.
Muistan edesmenneen mummoni kehoittaneen hänen luonaan vierailevia sukulaisia laskemaan puhelimet alas ja seurustelemaan keskenään. Silloin pohdin, että hän oli hieman töykeä käskiessään aikuisia ihmisiä. Jälkeenpäin ymmärrän pyynnön syyt.
Me emme saa koskaan tietää historiastamme, jos emme kuuntele heitä, jotka ovat olleet sitä luomassa. Monet tarinat, opit, kokemukset ja neuvot menevät sivu suun, jos meillä ei ole aikaa pysähtyä niiden äärelle.
Jospa siis ensi kerralla, kun tapaamme ikäihmisiä laskemme luurimme alas ja keskitymme siihen, mikä palvelee meitä oikeasti, läsnäolo eikä puhelin.
Hanna Kammi-Rahnasto