Sosiaalinen media on osa useimpien ihmisten arkea. Siinä on kiistattomat hyvät puolensa, ja sitten ne toiset. Alkuviikolla on puhuttu muun muassa nuorten suosimassa TikTok-palvelussa leviävästä videosta, jonka sisältö ei ole lasten silmille sopivaa jos tarpeellista nähtävää kenellekään.
Salossa lähetettiin Wilma -viestipalvelussa koululaisten vanhemmille tiedote, jossa kehotetaan ottamaan asia puheeksi, vilkaisemaan lapsen puhelinta ja ehkä jopa pistämään palvelun käyttö hetkeksi tauolle.
Tapaus ei varmasti ole ensimmäinen eikä viimeinen laatuaan, mutta se on hyvä esimerkki verkon mahdollisuuksista huonommassa mielessä: lapset osaavat ladata sovellukset itse ja vähäiselläkin kielitaidolla saada näkyviin sisältöä, joka ei ole heille hyväksi.
Pohjimmiltaan tässä ei ole uutta: kielletyt asiat ja aikuisten aiheet ovat kiinnostaneet lapsia aina. Tämän päivän nelikymppisistä monella on muistoja ”tiskin alta” myytyjen kauhufilmien kopioista tai lehtiroskislöydöistä. Ehkä aika oli kuitenkin yksinkertaisempaa; sopimattomat lehdet oli helppo takavarikoida ja tarjonta saattoi olla sittenkin kiltimpää.
Mikä avuksi. Lapsilukkosovellukset ja ruutuaika ovat ehkä hyvät keinot, mutta aina on porukassa joku jonka puhelimella voi vielä katsoa uusimman jännän jutun. Aina hyvän tuntuinenkaan video ei ole lopulta sitä, mitä piti. Kun sisältöä verkkoon voi tuottaa kuka vaan, menee joskus kokenutkin käyttäjä vipuun.
Puhelinta ja median käyttöä ei tietenkään voi estää. Ehkä tämän päivän koululaiset, diginatiivit, ovat aikanaan vanhempina hyvin eteviä opastamaan omia lapsiaan fiksuun median käyttöön. Kuka tietääkään, millaisia mahdollisuuksia, laitteita ja kanavia 20 vuoden päästä on käytössä.
Olisiko tänä syksynä hyvä alku siinä, että rohkaistaan lapsia kertomaan siitä, mitä puhelimen ruudulla on vastaan tullut vaikka sitten vahingossa. Huono lienee sekin, että näkemänsä kanssa jää yksin.