Siinä ei nokka kauaa tuhise, kun hiekkalaatikosta siivotaan lelut pois. Lelunkeräyskehotuksesta siihen, että saavi on täynnä, ei mene montaa minuuttia. Toisaalta siivoajiakin on toistakymmentä ja jokaisella kiire syömään.
Ollaan Perniössä Asteljoen leikkipaikalla. Koolla on kolmen perhepäivähoitajan porukka ja siinä sivussa kaksitoista hoidettavaa. Oma kysymyksensä on, onko tämäkään näky ikuinen. Perhepäivähoitajien määrä laskee tasaisesti eikä ala houkuta uusia tekijöitä, jos vapautuvia työpaikkoja yleensäkään täytetään.
–Kun aikanaan aloitin, meitä oli pelkästään Perniössä 43 ja mahtaako nyt olla koko Salossa saman verran, summaa vuodesta 1987 lähtien perhepäivähoitajana työskennellyt Jaana Jokinen.
Maaret Aitio on nähnyt kehitystä vähän vähemmän aikaa: neljäntoista perhepäivähoitovuoden aikana joukko on Perniössä kutistunut kolmestakymmenestä seitsemään. Eikä keinujen katveessa ihmetelläkään sitä, että ihan jokaiselle perhepäivähoitajan työ ei sovi, vaikka kolmikko työstään pitääkin.
–On siinä se, että kuitenkin annat oman kotisi tähän käyttöön, miettii Arja Virtanen.
–Eikä vaan koti, vaan saavat siinä omat lapset ja puolisokin sopeutua, jatkaa Jaana Jokinen.
Oma perhe voi olla myös saamapuolella.
–Meillä 14-vuotias tytär on ihan ihastunut hoitolapsiin, myöntää Arja Virtanen.
–Kun meillä tyttö tulee kotiin, ensiksi pitää tulla heittämään yläfemmat hoidettavien kanssa, naurahtaa Maaret Aitio.
–Elämäntapahan tämä on, ei tätä tekisi jos tästä ei tykkäisi, Aitio tiivistää.
Tänä päivänä perhepäivähoidossa on ennen muuta pieniä lapsia, parin ikävuoden jälkeen hoitopaikka vaihtuu päiväkotiin. Jokinen muistaa, että aikoinaan moni oli perhepäivähoidossa pidempään ja koulun aloitettuaankin jotkut kävivät aamu- tai iltapäivähoidossa.
–Nyt toisaalta näkee sen valtavan kehityksen, mitä juuri yhden, kahden ikävuoden välillä tapahtuu, Jokinen sanoo.
Koko juttu 10.1. lehdessä.
