Kerttu ja Unski oliva noukkine mustikoi ja hee siunailiva, kuin paljo niit sin viäl jäi ja kui suuri ja kaunei nee oliva. Kerttu hieros ristselkkätäs ja valit, et kyl näit noukisis, mut ku otta niin kovi seljän pääl. Paarmakki kiusasiva oikke urakal, ku iho tul hikiseks.
Unski neuvos, et älä siin huiro. Ei paarma huitomal pois saa. Seen täytty antta
istu ja sit pläiskästä.
Kerttu rupes koht piirakka paistama, ku hee kerkisivä koti. Niku ja Armi sattusiva juur tulema ja viäl pappukkaki löys ittes sihe.
Ku Kerttu nost piirakan kaffepöyttä, nii Armi kysys, et laitik sää perunjauhoi vai
hillosokeri.
– No hillosokeri, ku mää tykkä et siit tule pare, mut ku sen tarttis vähä jähty, et se kerkkis hyytymä. Tää o ny tämmöst vetelä, koittaka syärä varovast, ettei tee pläästi ittetän kokonas.
Unski sekottel lusikal kaffetas ja kysäs, et mitäs tee tykkät tost Natost. Tarttisik sihe liitty vai ei?
Niku meinas, et kyl mee taireta jo aika hilkul olla siin. On toine jalk jo kynnykse ylitte ja jos jottan suuremppa peljätyst tule, nii sit saara äkki toinenki jalk sisäl.
Unski tuumail, et kuin kauva simmonen peli sit luanista. Jos tule samalaine koment, ku meitil kakarana, et menkkä ulos tai sisäl, mut ei siin oveläves roikut.
Niku kysäs pappukalt, et mitäs miält sää oles?
Pappuk vastas, kyl tuare mustikpiirak ain hyvät o, mut ku tää syämine o tämmöst solkkamist.
– Nii mut mää tarkotin tätä Nato.
– No voi helkkarin kuustoist ! Nyy mää pillasin pairal. Juur aamul pistin puhtan pairan pääl ja nyy o suur fläk keskel rinnuksi.
– Eik sää kuullu ku Niku kysys sult Natost, sanos Unski.
– Jaa nato, juu kyl mää seen tiärä. Nato o aviomiähe sisar . No nyy mul o sormekkiiha mehteris.
– Jasso, sitä ollan taas tol pääl, tuumas Unski.
Pappuk men viruttama kourias hana al ja sanos, et ei hää millän pääl ol, mut ku ei ain jaks joka asja otta kantta. Viime viikol ol pari naisihmist tullu oven taa knoputtelema ja kysyny, et soppik heitin tulla juttelema tuanpualeisest.
– Mää kysysi, et mitä varte tee sitä mult tulet jahnama, emmää simmosest mittän tiär. Hee väittivä jottan tiätäväs. Mää sanosi, et älä valhettel. Ei sää ol siäl ollu. Mää luule, et mää menen sin aika pal pikemi kattoma ku tee. Siäl sit näkke, onk jottan kattomist.
–Nii et näkemi vaa, ei tart tulla uurestas, jos ei muut asja ol. Jaa juu, mut nyy mää muistinki, et mul oliki asja, mitä varte mää tän tuli. Mun perun- keksin hajos. Viäläk simmossi saa osta vai otetak nykysi peruna ylös kännyköil ja tiatokoneil?
– Tuski sihe asja kovi suurt muutost on tullu. Mää homma sul uuren keksi, lupas Unski.
– Kato see hajos siin, ku mää rupesi sen keksin kans vääntämä yht kivemurikka ylös. Se o mul tual porstos, mää mene hakema.
Pappuk toi näytil pitkulaise ja aika siljä kivemötikä.
– Sanokas tee ku viissai olet, onk tää joku kivikauremiähe tyäkalu?
Kaik kääntelivä ja hipelöisivä sitä kive ja tykkäsivä, et kovi se o silone.
– Toisaltas, kyl toi jääkausiki monttalai hiomist sai aikaseks, arvel Unski.
– Nii nii, mut ku siin on tommone lovi. Olsiskos joku äij voinu se nakerta itteläs tarvekaluks?
Jos tää o kivikaure miähe nuija ja hää o ollu ruuhesas ja lyäny jotta suurt haukke päähän tään kans ja tää o irronu varrestas ja putonu mere. Siin o kivikauremiäs noitunu pahan kerra.Uure hiomisse on kulunu paljo aikka. Kattoka, nää kaik maa o sillo ollu vete al.
– Ei see tiätyst mahrotont ol, hunteras Unski ja kaivel sitä kolo peukalolas. See on tosi, et ei kivikauremiähel ollu marketti, mist olsis voinu uuren kirve osta, ku entine hukkus.
–Mää toin see sitä varte, et jos Tero ymmäräis seen pääl jotta, ku hää o lukenumiäs.
– Mahtak hää kovin paljo olla selvil kivikaure aikasist asjoist, naureskel Unski. Mää pistän tään kumminki hänen pöyräläs, nii saa sit katto, ku tule koti.
Hää lask see kivemötikä Teron tiatokone viäre.
– Siin o ny kahre miähe tyäkalu rinnatuste. On vaa hiuka aikka kulunu niitte välil.
Mantar
