Evankelisluterilainen kirkko on ollut viime päivät otsikoissa, eikä niiden sävy ole ollut myönteinen. Kirkosta on erottu sankoin joukoin, ja verukkeena päätökselle moni on käyttänyt arkkipiispa Kari Mäkisen lausuntoja avioliittolain muutoksen tiimoilta. Mäkinen totesi, että lain ympärillä käyty keskustelu on ravistellut kirkkoa myönteisellä tavalla, ja kirkon tarvitsevan saarnaa, jossa ei puolusteta instituutioita ja periaatteita vaan ihmisiä. Mäkinen totesi omasta puolestaan avioliittokäsityksen tarvitsevan uudelleenarviointia.
Arkkipiispan lausunto oli harkittu ja antoi ajattelemisen aihetta ja tukea niin avioliittolain muutosta kannattaville kuin sitä vastustaville kansalaisille. Kirkosta eroaminen vastavetona punnitulle puheelle tuntuu huonosti harkitulta äkkipikaistumiselta. Avioliittolaista tekee päätöksen eduskunta, kirkko taas päättää omista linjauksistaan itse.
Kirkon toiminnan pitkän ajan suuntaviivoja piirtelevien osa ei ole helppo. Iso julkisorganisaatio lienee muutenkin käänteissään verkkainen, ja toiveita suunnasta, kuten juuri suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien vihkimisiin, on esitetty vähintään laajalla skaalalla.
Sattuvasti kirkko on muutenkin tähän aikaan vuodesta arjessa esillä: joulu on kirkkovuoden suurimpia juhlia, ja harvassa ovat kansalaiset, jotka eivät joulun alla jotenkin joutuisi tekemisiin kirkon, paikallistasolla seurakuntien toiminnan kanssa. Tapahtumia ja tilaisuuksia odotetaan.
Moni joulun kaupallisuutta kritisoiva paneutuisi mielellään nimenomaan hengelliseen puoleen – siihen, johon kirkko tarjoaa puitteet.
Toisaalta taas seurakuntavaalien vaivainen äänestysprosentti taas kielisi siitä, että seurakunnan tekemiset eivät ole kuitenkaan seurakuntalaisten tärkeyslistalla kärkipäässä.
Onko hiljaiselle enemmistölle kirkon tärkein anti se, että sen voimin ylläpidetään kirkkorakennuksia, kastetaan lapset ja kirkkorakennuksissa järjestetään joulun alla yhteislaulutilaisuuksia – kuten aina ennenkin.
